Selviytymismoodi

Oon tässä lähiaikoina paljon miettinyt unelmia ja itsetuntoon liittyviä asioita. Oon niin kiitollinen että että näitä asioita löytyy miulta nykypäivänä.

Näin ei oo aina ollu. Kun elää monta vuotta vain selviytymismoodissa, niin aivokapasiteetista ei oikeastaan jää tilaa haaveilulle, unelmille ja kaikelle semmoiselle luovalle ajattelulle muutenkaan. Sitten niiden vuosien jälkeen, jotka on taistellu siinä selviytymismoodissa on vaan yksinkertasesti liian uupunut siitä omaa päätään vastaan taistelusta, joten siinä menee oma aikansa kun stressihormoonit väistyy ja kortisoli poistuu kehosta

Nätti auringonlasku

Ihmettelin aina kun kaikki puhui 'seuraa sun unelmia' tai 'mene intohimojasi kohti'. Mulla ei yksinkertaisesti kolme vuotta sitten ollut minkäänlaisia unelmia. Oikeastaan tän kolmen vuoden aikana olen vasta kunnolla oikeasti elänyt, enkä ole ollut vain olemassa. Ehkä näin on koska olen tajunnut, etten tarvitse kenenkään muun lupaa elääkseni omanlaistani elämää.

Suuri apu minkä oon terapiasta saanu on haitallisten ajatusmallien deletointi. Tein tosi paljon ennen sitä että kun alkoi mennä hyvin, Olin vaan huolissani siitä, että millon alkaa mennä taas huonosti. Well well kehä oli valmis, ettei ees osannu nauttia ajasta joka oli seesteistä ja kun tuli huonompi kausi, niin sitähän oli vatvonut koko sen ajan jo valmiiksi. Toki edelleen tiedostan että huonompien kausien mahdollisuus on iso, mutta seesteisemän ajan tullessa osaan pysähtyä ja nauttia siitä. 

Repäsin ja kokeilin miten punanen huulipuna sopii miulle.

Vaikka oon ollu aina perus positiivinen ihminen niin terapian myötä oon huomannu myös, miten kamalan negatiivisesti puhui itselleen ja ajatteli itsestään. Tosi paljon on jäänyt asioita tekemättä, kun pelkäsi epäonnistumista ja kyseenalaisti omia kykyjä selviytyä. Huono itsetunto vaikeutti elämää myös tosi ihmissuhteiden osalta. 

Ilman terapiaa en ois ikimaailmassa hakeutunu ammattikorkeakouluun. Oisin menny siitä mistä aita on matalin, ja suorittanu tutkinnon ammattikoulussa. Enkä siis tarkoita että ammattikoulu tasosissa tutkinnoissa ois mitään vikaa ja kaikkien pitäisi mennä korkeakouluun. Vaan esim terapeutti tiesi kuinka hyvin numeroin olin suorittanu sosiaali- ja terveysalan. Joten merkonomi ala miulle ois ollu aika helppo.

Mun kaveri valmistui lähihoitajaksi, niin juhlistettiin sitä vähäsen.

Yksi iso askel, mikä on tuonut rauhaa sielulleni, on se, että olen oppinut elämään epävarmuudessa. Varsinkin näin korona-aikana koko maailman tilanne on vähän epävarma. Pystytäänkö me nujertamaan tätä virusta vai jääkö se meijän arkeen ikuisiks ajoiks. Jatkuuko koulu kuukauden päästä etänä vai päästäänkö jo fyysisesti kouluun. Kaikki on kokoajan niin vaakalaudalla, että on oikeastaan vaan pakko löytää keinoja sopeutua. Elämä on jatkunut elämisen arvoisena rajoituksista huolimatta, vaikkakin kyllä tätä koronaväsymystä on ilmassa itsellänikin.

-Milla-

Pidetäänhän mielenterveydestämme huolta

Marraskuu 2019 

Vaikea masennus. Itken ahistusta ja pahaa oloa kippurassa veljen vessan lattialla. Tunsin lähinnä häpeää, tuskaa, toivottumuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa. Mieli oli täynnä itsemurha-ajatuksia. Toivoin ettei miun tarviis herätä seuraavana aamuna tähän painajaiseen.

Huhtikuu 2021

Ei masennusta. Takana on 1,5 vuotta psykodynaamista psykoterapiaa. Oon onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miulla on paljon unelmia. Opiskelen ammattikorkeakoulussa itelleni toista ammattia. Miulla on paljon harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita joista inspiroidun ja joihin koen intohimoa. Miun ympärillä on paljon rakkaita ihmisiä. Rakastan elää ja ennen kaikkea rakastan itseäni.

Matka tähän päivään on vaatinu pirusti töitä ja aikaa. Se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa tai kivaa. Mut en vaihtais päivääkään.

Saan olla itestäni ylpee joka ikinen päivä.

Toipuminen/parantuminen sairaudesta ei oo koskaan suoraviivaista nousukiitoa. Tulee takapakkeja, huonoja päiviä tai jopa viikkoja. Mut nekin menee ohi ajan kanssa, lupaan!

Listasin muutamia asioita joitten avulla koen auttaneen masennuksesta toipumisessa:

• ammatin vaihdolla
• sairaslomalla
• lääkityksellä
• ammattiavun vastaanottamisella
• terapialla 
• lapsuuden traumojen käsittelyllä
• itkemällä
• kaikkien tunteiden hyväksymisellä
• Itsetutkiskelulla
• itsemyötätunnon- opettelulla
• takapakkien hyväksymisellä
• liikunnalla
• läheisten tuella
• terveellisellä ruokavaliolla
• 8 h:lla unta yössä vähintään
• selfhelp-kirjallisuudella
• mielenterveystalo.fi- harjoitteilla
• uuden ammatin opiskelulla
• myrkyllisten ihmissuhteiden katkaisemisella

Oon tehny tottakai ite kaiken työn, mut en oo joutunut tekemään sitä yksin. Oon saanu apua ja tukea Siun soten mielenterveyspalveluista, te-toimistosta, kelasta,vervestä ja psykoterapiasta.

Jos pohjalta kiipeäminen 'huipulle' on ollu mahdollista miulle, niin se on mahdollista kelle vaan! Ethän jää ongelmies kanssa yksin💚

-Nuhaisin terveisin Milla-

Hiljaisuuden rikkominen osa 2

Apua kun aika menee niin nopeesti. On vierähtäny puol vuotta (6kk!) kun viimeksi tein postauksen. 

Siitä huolimatta ootte käyneet lukemassa miun tekstejä, iso kiitos ja halaus siitä! 

Mulla on ollut täys fokus opinnoissa tän kevään, eikä aika taikka energia ole riittänyt kirjoittamiseen. Nyt kesällä ajattelin vähän aktivoitua tämänkin homman suhteen. 

Pielisjoki ja nätti auringonlasku

Niin tosiaan, ensimmäinen lukuvuosi ammattikorkeassa on nyt takanapäin. Ihan uskomatonta että ollaan jo täällä asti vuotta 2021.

Brunssi

Hautausmaalla oli niin nätti kynttilämeri jouluna

Mitä mulle kuuluu?

Alkuvuosi tosiaan tuli keskityttyä opintojen eteenpäin viemiseen. Tuntui että isoin työ pakkaantui nimenomaan viimeisille kahdelle kuukaudelle, mutta nyt on viimeinen tentti tehtynä ja virallinen kesäloma alkakoon! 

Kesätöitä en ainakaan vielä ole saanut. Töitä hain ja työtarjouksia tuli, mutta harmikseni ne olisivat alkaneet jo huhtikuussa. Joten päädyin ystävällisesti kieltäytymään, koska opinnot menevät itsellä työnteon edelle tässä elämänvaiheessa. Muutenkin pitkän opiskelurupeaman jälkeen olen ihan loman tarpeessa.. joten mietin työhommia sitten taas kun olen ensin saanut hiukan levättyä ja voimia palauteltua. Otin kumminkin kesäksi kursseja 16 opintopisteen verran, joten uskon että niissäkin riittää hommaa. Voin niistä kertoa enemmän jossain tulevassa postauksessa! 

Nachopeltii ja valkkarii

Mitä ekalta opiskeluvuodelta jäi sitten käteen?

12 kurssia ja 50 opintopistettä. (okei, kaikkia kursseja ei ole vielä arvioitu, mut itseluottamus on korkealla että sain kaikki loput 5 tenttiä kyllä läpi) Saan olla itestäni ihan pirun ylpee! 

Hirrveesti kaikkea uutta. Uusi elämävaihe, uudet luokkatoverit, uusia ystäviä, uusia oppiaineita, uusia kokemuksia, etäluentoja ja vinopino etätehtäviä ja tenttejä, puhtaat haalarit ja hyvinvoiva maksa.

Ainiin meidän koulu siiirtyi 2020 vuoden marraskuun lopulla KOKONAAN edäksi. Eli Joulukuusta toukokuuhun meillä oli vain etäopetusta, etäluentoja, etätehtäviä, etätapaamisia, etätenttejä, etää, etää ja vielä kerran etää. Läppärin tuijottaminen on tullut todella tutuksi. Mutta kukaan ei kumminkaan tälle tilanteelle mitään voinut ja kaikki olimme samassa veneessä etäilyn suhteen. Kaksi juridiikan tenttiä kumminkin järjestettiin koululla. Kumpanakin kertana tuntui kun olisi ekaa kertaa astunut wärtsilän ovista sisään. 

Uuden karheet haalarit jalassa, ehkä ens syksynä lähen näitäki ulkoiluttaan

Hain myös tuutoriksi ja pari koulutusta siihen liittyen on jo takana. Nyt teemme toimintasuunnitelmaa ensisyksynä aloittaville opiskelijoille. Hakijoita oli harmillisen vähän ja meitä on nyt 3 tradenomi-alan tuutoria 90 opiskelijalle :D. Saamme apuja kumminkin muilta aloilta sekä pokalta, killalta ja nyt-hankkeelta.

Päätin tähän kouluun hakiessani etten stressaa itseäni hengiltä arvosanojen takia, vaan teen parhaani ja sen on riitettävä, piste. Kurssien lopulliset arvosanat ovat olleet tähän mennessä tosi hyviä, ilman stressin tuomaa lisätaakkaa. Toki ei siitä kokonaan irti pääse, eikä pidäkkään. Pieninä annoksina se onkin ollut eteenpäin vievä asia ja tehtävät on tullut tehtyä ajallaan. (paitsi yksi, jonka vaan unohdin.. mutta syytän lauantaista 7h tutor-koulutusta siitä. Sen pystyi palauttamaan jälkijunassakin. Ei oteta tavaksi.) 

 Tein syksyn hieman muita helpotettuna, silleen ennaltaehkäisevästi ja se oli ihan paikallaan. Kevään tein samaa tahtia kuin muut. Tulihan se väsymys sieltä kaveriksi sitten lopulta ja jouduin ponnistelemaan vähän enemmän, mutten kadu. Tilanne ei eskaloitunut kumminkaan pahaksi, onhan mulla jo selviytymiskeinoja näiden tilanteiden varalla. On rehellinen itselleen tilanteesta ja sallii itselleen enemmän lepoa ja satsaa palautumiseen. Sainpas kuulostamaan sen yksinkertaiselta ja helpolta. Pääasia kumminkin on, ettei sairaslomalle joutuminen ollut lähimaillakaan. Joka oli iso pelkoni opintoja aloittaessa. Kaikki sujui kumminkin oletettua paremmin etäilystä ja koronasta huolimatta. Ainakin on oppinut enemmän itseohjautuvammaksi jos ei muuta muistiin jäänyt. Opiskelu kokonaan etänä on vaatinut todella paljon itsenäisyyttä ja omatoimisuutta. Onneksi syksyllä ehdimme olla sen pienen pätkän koulussa, niin löytyi niitä omanlaisia ihmisiä, joihin on pitänyt yhteyttä koko etäilyn ajankin ja joilta on voinut kysyä apua ja motivaatiota opiskeluun tarvittaessa. 

Niin, se motivaatio. Välillä se on ollut menossa mukana mutta kyllä se on kateissakin ollut. Luokkatilanteiden tuoma opiskelumotivaatio ja sosialisoituminen oli siis poissapelistä marraskuun lopun jälkeen ja opinnoissa eteneminen tuntui välillä yksinäiseltä rämpimiseltä. Kumminkin tilanne korjautui kun pienellä porukalla opiskeli tai vietti luentoja yhdessä. 

Harrastuksista

Hommasin itelleni joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen. Siitä on ollut mielenkiintoista seurata yöllistä palautumista ja miten paljon todellisuudessa tulee liikuttua.

 Polar Ignite, ihan kiva treenikamu

Kuntosali on kulkenut koko vuoden mukana matkassa. Joinakin viikkoina salille tuli eksyttyä kerran tai ei kertaakaan mutta parhaimpina viikkoina treenikertoja oli 4-5. Pinaattiletut ja fastin berry dark choco crisp-patukat ovat maistuneet. Haluisin rasvaprosenttia vähän alemmas. Syön liikaa hiilareita. Ehkä liian vähän proteiinia. En kumminkaan tiedä onko mikään diettaaminen tai kaloreiden vahtaaminen kumminkaan mun juttu. Ketoilemaan en ala. Ehkä pitäisi vaan lisätä vähän enemmän kasviksia ruokavalioon ja vähentää poppareiden syömistä(ja suklaalevitteen syömistä suoraan purkista, mut vitja se on hyvää!)

Ainiin ja alkuvuodesta aloitin Twerk-tanssikurssin jossa kävin kerran viikossa, aina maanantaisin. Kehityin twerkkaajana kivan ryhmän ja hyvän opettajan ansioista. Nyt kesän ajan ajattelin vain kertailla opittua ja katella youtubesta ja ig:stä videoita. Jäin siihen niin koukkuun kumminkin, että jatkan tanssimista sitten syksyllä. 

vähän venyvyyttä

Äänikirjat on myös olleet in tänä keväänä. Niitä kun voi kuunnella missä vaan, milloin vaan. Salille pyöräillessä, bussia odotellessa, nukkumaan mennessä jne. Muutaman esiin nostaakseni Unfu*k yourself; Lopeta märehtiminen, aloita elämä, Miksi nukumme, Mindset; menestymisen psykologia, Korkeintaan vähän väsynyt ja Eerika ovat olleet ehdottomia lemppareita.

Terapiassa oon käyny nyt kerran viikkoon. Siellä saralla nyt ei ole mitään mainitsemisen arvoista. Kesätauko alkaa juhannuksen jälkeen ja terapia jatkuu elokuussa. Nyt pitäisi ottaa lääkäriin yhteyttä 3.vuoden terapialausunnosta. Jatkohakemus pitää laittaa kumminkin vetämään ennen kesätaukoa, koska nykyisin kela haluaa hakemuksen 3kk ennen uuden terapiavuoden aloittamista ja elokuussa oltaisiin jo myöhässä aikataulusta. 

Otin myös uuden pienen tatskan.

Lomaterkuin Milla

Kasvukipuilua ja ammatti-identiteetti

En taaskaan osannu valita yhtä otsikkoo. Joten kirjotin sit taas kaks, toivottavasti teitä ei haittaa.

Oon hirveen pohdiskeleva ja mietiskelevä ihmistyyppi. Mulla on kokoajan joku pieni prosessi käynnissä itseni kanssa. Toki johtuu myös siitä, että käyn terapiassa ja puhun siellä 45 minuuttia vaan itsestäni ja kaikesta siitä mitä tapahtuu mun ympärillä. Haluun kasvaa ja kehittyy vähä niinkun kokoajan. Tehä tänään asioita paremmin kuin esim viime viikolla, viime kuussa ja viime vuonna. Yhteiskunnan paineesta ja sen silmissä olla tehokkaampi ja jotenkin hyödyksi täällä. Kun pitäis hankkia mainetta ja mammonaa tai mistä ikinä ihmiset saakaan tyydytystä itselleen ja näyttää muille et kyllä mä pärjään! Kuka pystyy samaistumaan?

Tällä hetkellä en jaksa.

Noin, nyt se on sitten sanottu. Mulla on menny autopilotti päälle. Suoritan vaan kaiken pakollisen ja yritän olla siihen tyytyväinen. Tälleen kai ne ruuhkavuosia elävät, pienten lasten vanhemmatkin tekee. Tässäkö se armollisuus taas itteensä kohtaan mitataan? En ainakaan haluu mennä aidan ali. Mutta tää asia ei ole mun haluamisesta kiinni. 

Jos tässä maailmassa kaikki ois mahollista, asusin linnassa, jossa mulla ois palvelijoita. Mun palvelijat siivois ja tekis hyvää ruokaa mulle, maksais mun laskut jne. Eikä mun ei tarviis miettiä tätä "aikuisten elämää". Olisin vaan ja nauttisin elämästä niin paljon kuin vaan suinkin pystysin. Ei ois rahahuolia, ei ammatti-identiteetti huolia, ei yksinäisyyttä eikä varsinkaan masennuksia. Ja sit toivon myös maailmanrauhaa ja että kaikilla ois hyvä olla ja elää täällä maapallon päällä.

Lohduttavaa on ettei, mun ei tarviikkaan jaksaa. Mua väsyttää tää kaamos ja kaikki informaatio koronasta, niinkun kaikkia muitakin. Se on ihan ok. Mulla on lupa nojata just nyt miun ympärillä oleviin ihmisiin. Terapeuttiin, kavereihin, veljeen ja isovanhempiin. Samalla tavalla kun ne pystyy tarpeen vaatiessa nojaamaan muhun. Sillonku mie jaksan paremmin, ettei kukaan meistä kaadu kumoon täällä. Taino terapeutti ei kyl nojaa muhun millonkaa, mutta ymmärsitte varmaan pointin.

Tää etten jaksa, on ollu mulle hirmu vaikeeta myöntää. Nyt pystyn sen myöntää, että tää "aikuisten elämä" saa kenet vaan väsyneeks, jos siinä tapahtuu liikaa kaikkee samaan aikaan. Varsinkin toi korona ja siitä johtuva 'maailmantuska', väsyttää. Mie saan hyvällä omatunnolla kattoo illat netflixii viltin alla kynttilän valossa. Sinne salille tai lenkille ei oo pakko pinkoo joka ilta. Miulla on lupa että saan väsyä. Mitä kovempaa yritän taistella omaa mieltäni vastaan, sitä väsyneemmäks vaan tunnen itteni. Se on ihan turhaa ja onneks sen nyt tänä syksynä vihdoin tajusin. Sillon kun väsyttää, niin sillon levätään. Eikä yritetä taistella sitä väsymystä vastaan. Joten nyt annan vaan ihan kaiken olla, niinkuin ne on. Kaikki hyvä ja tarvittava on nyt tässä. Eikä mitään enempää. 

Myrkyllisten ihmisten lisäks, myrkyllisintä tässä elämässä on valehella itelleen. Kaikki sitä toki täällä tekee, tietosesti tai tiedostamatta. Mutta paras tapa elää on puhua aina totta ja olemalla rehellinen. Niin itselleen kuin muillekkin. Eikös niin lapsillekin opeteta. Mihinkä se rehellisyys aikuisena muka häviäis?

Ammatti-identiteetti hukassa, mistä sen löytää ? Vai tarviiko sen ees vielä löytyä?

Oon miettiny tosi paljon itteeni ja elämääni. Huomaan olevani tosi hukassakin sen suhteen kuka oon ammatillisesti. Oon pitäny huolen muista tosi pitkään ja oon ollu hoitaja kolme vuotta. 14-vuotiaana olin ekaa kertaa hoitamassa naapurin lapsia kesän. Tiiän etten edelleenkään jaksaisi hoitaa muita, koska sitten unohan herkästi itseni ja omat tarpeeni. Mun täytyy vielä opetella pitämään huolta itsestäni ja omasta elämästäni. Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa voin olla huolehtimassa muista, unohtamatta tietenkään itseäni. Se on niiiin paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Tekis niin paljon mieli sohaista muurahaispesää ja kokeilla mennä töihin. 

Ammatti-identiteetin muuttaminen joksikin toiseksi ei ookkaan niin yksinkertasta kuin alussa aattelin. Kaipaan työskentelemään takaisin lasten pariin tosi paljon. Haluisin leikkii, ohjata, antaa syliä ja letittää tyttöjen hiuksia ja sanoo niille että älkää ikinä värjätkö niitä sitten, koska hiusvärit on myrkkyä. Mun pikkuserkku sai avokkinsa kanssa maailman söpöimmän tyttövauvan. Myönnetään, nosti hieman vauvakuumeen itselläkin. 

Mulle tuli myös vastaan 2017 vuonna kirjoittamani portfolio hoitotyöstä. Luin mun ajatuksia mikä kasvu mussa tapahtu lähihoitaja koulun aikana. Niin hassua koska en ollu ees muistanu sen olemassaoloo. Enkä ollu ees lukenu sitä sen jälkeen kun sen opettajalle palautin. Olihan sen kirjottaminen sillon musta 'ihan perseestä'. Miettiä nyt jotain hoitotyön filosofiaa tai ammatillista kasvua ja tulevaisuutta. Hei haloo, yritän edelleenkin vaan jotenkin selvitä tästä päivästä, niin kattoo sitten huomista. Mutta joo tosiaan, nyt se on onneksi kivana muistona niistä ajoista.

Tässä on ote mun hoitotyön portfoliosta.

 Puhun kavereiden kanssa hieman negatiiviseen sävyyn sote-alasta sekä kaikesta sen ympärillä. Koen että se on ollu osatekijänä siihen, miks oon ylipäätään sairastunu masennukseen. Mun kaveri opiskelee just lähihoitajaks ja saan (joudun) kuunnella sen juttuja. Miten innoissaan se on kaikesta uudesta ja jännästä. Kaikesta siitä, mikä oli mullekkin joskus uutta ja jännää. Oon mun kaverista tosi ylpee, kun se on löytäny sen oman juttunsa. Joka toinen tuntuu olevan täällä jollakin tavalla vähän hukassa. Se on hienoo kun tietää, että ees joku tekee elämässään just sitä mistä tykkää. Lähihoitajana et voi (tai niiden ei ainakaan pitäisi) toimia, jos sulla ei oo sydän siinä tekemisessä mukana. Ne keillä ei oo, niin sen huomaa kilometrin päästä. Lähihoitajan työtä ei turhaan sanota kutsumusammatiks, koska sitä se on. Siinä työssä ei pärjää ihan kuka vaan ja sitten on meitä ketkä väsyy liikaa ja ei halua enää työskennellä siinä ammatissa. Se on tosi rankkaa ja siinä ollaan tekemisissä nimenomaan elämän kipeimpien ääripäiden kanssa ja niiden asioiden keskellä. Kuoleman ja sit taas uuden elämän. Sairauksien mut sit taas tervehtymisen. Surun ja pelon ja sit taas ilon ja onnellisuuden, ja kaikkien tunteitten mitä noiden väliin mahtuukaan.

En ois se ihminen mikä oon tänään, ilman lähihoitajaks valmistumista. Oon nähny ja kuullu niin paljon kaikenlaista, mitä joku ei kuule tai nää koko elämänsä aikana. Mua itseäni viisaammilta ja vanhemmilta ihmisiltä. Ne on tarinoita ajasta, jollon en ollu ees syntyny. Ne on välillä tosi surullista kuultavaa, miten elämä joillain vaan menee päin helve*tiä. Ne on myös opetuksia elämästä, mitä en oo oikeesti nähnyt paljoa mitään vielä loppupeleissä. Vaikka aina niin luulen. Noita asioita ei opita oppikirjoista, silti musta noi on hirveen arvokkaita asioita.

Sitten taas oon ollu opettamassa päiväkodissa pienille ihmisille, niitä elämäntaitoja mitä oon tähän mennessä oppinu. Oon omalla tavallani tosi ylpee itsestäni, koska tiiän että moni lopettaa sen koulun kesken. Mutta oon samaan aikaan tosi surullinen ja pettynyt itseeni, koska en kykene työskentelemään sillä alalla täyspäiväisesti. Toisista ihmisistä huolehtiminen oman terveyden kustannuksella ei oo missään tapauksessa järkevää. Mainitsin portfoliossakin sanan kasvukipuilu. Sitä se taitaa nytkin olla, oletan. 

Nyt mun pitäis miettiä ihan täysin uusiks mikä musta tulee isona, siis kai niitä aikuisiks sanotaan? Höpöhöpö, en aijo ikinä kasvaa aikuiseks. Mulla tulee aina löytymään pieni pilke silmäkulmassa. Enkä tuu ikinä hävittämään mun lapsenmielisyyttäni, toivon mukaan. Kuhan mun tradenomi opinnot menee eteenpäin niin uskon mun uuden ammatti-identiteetin löytyvän jostain. Toivon mukaan.

Mulla on 3 viikon joululoma ja oon hakenu nyt töihin joululoman ajaksi päiväkoteihin. Toivon että saisin edes yhden työvuoron. Oisin ikionnellinen jos saisin tehä kaksi vuoroa. Niin varmaan :D Oisin ilonen viikon ja sit alkasin taas valittaa lumettomasta talvesta ja kuin paska sää ulkona on. Unohtamatta sitä kun vaan väsyttää, ihan koko ajan. Mutta jos niitä töitä alkaskin tulla liikaa, niin osaisin sit myös kieltäytyä. Sitäkään en oo aikasemmin osannu tehä, vaikka on tehny mieli.

No kumminkin, tätä kasvukipuilua tää elämä varmaan aina joltain osin tulee olemaan. Ainakin mun kohdalla, en tiiä miten just sulla. Alussa sanoin etten jaksa ja silti oon menossa töihin lomalla. Oh well, welcome to my life. Aina sitä on vaan jotain vailla.

-Milla- 

1. terapiavuosi pähkinänkuoressa

Kuinka paljon rakastankaan syksyn värejä <3.

Niinkuin jo otsikosta näkyy. Aattelin jakaa hieman ajatuksia, mitä terapian ensimmäinen vuosipäivä miussa herättää. 

Elikkä 7.lokakuuta 2019 oli ensimmäinen 45 minuuttinen terapiaistunto ja muistan vuoden takaisesta elämäntilanteestani sen, että olin täysin lukossa. Ei ollu oikeestaan harmainta aavistusta yhtään mistään. Olin ihan pihalla kuka oon ja mitä mun elämässä ees tapahtuu. Itsetunto mateli pohjamudissa. Olin tosi ahdistunut sekä itkunen ja terapian aloitus vaan huononsi sitä oloa. 

Revin tapani mukaan kaaiikki haavat kertarysäyksellä auki ja mietin että mites tässä nyt on näin päässy käymään. Verta valuu verivanoina jalkoja pitkin ja mitäs vittua seison keskellä verilammikkoa (en tarkoita menkkoja, tää on metafora). Menneisyyden kipeitten asioiden nostaminen pöydälle aiheutti sen, että en halunnut enää elää. olla enää ollenkaan olemassa. THE END. 

No ei se asia sit kumminkaan ihan niin ollut. Läheisten tsempillä ja lisäavun voimin nousin haparoiden takasin elävien kirjoihin. Todettiin terapeutin kaa, että asioiden pikkuhiljaa läpikäyminen on sitten kumminkin parempi vaihtoehto :D. 

Salireenit rullaa omalla painollaan eteenpäin. Loppuvuoden keskityn nimenommaa noihin ihaniin kamaliin olkapäihin. Huonosti tuntuu liha tarttuvan tai sit teen jotain väärin, vinkkejä otetaan vastaan!

Okei, vielä toinen ihan vaan koska selkä näyttää kivalle tässä.

Halusin nimenomaan psykodynaamiseen terapiaan. Tiesin olevinaan kaiken meditoimisesta, unesta, liikunnasta, ravinnosta,  myrkyllisistä ihmissuhteista ja ajatusmalleista, hengitysharjoituksista, kuinka tuoda turvaa ja lohtua itteensä silittämällä jne. Joten tarvitsin vaan kuuntelevan korvan ja ihmisen kuka auttaa mua ite ratkomaan että miks hitossa voin niin huonosti. Ihmisen kehen luottaa ja kiintyä ja kelle uskoutua ihan kaikesta mitä pääkopassa liikkuu. Jonkun, joka on siinä vaan mua ja mun asioita varten.

Mun terapeutti on vaativan erityistason pyskodynaaminen psykoterapeutti. Toiminu terapeuttina jo 15 vuotta joten kai sen on pakko jotain jostain tietää. Pakko myöntää pidin itteäni ja ongelmiani jollain tasolla vaativina, ehkä toi nimike siks iski. Jokainen tulee terapiaan omine taustoineen eikä mun oo todellakaan sieltä rajuimmasta päästä, mutta vaikeista ja epäterveistä lähtökohista oon kumminki lähteny kasvamaan. Kaikkein tärkeintä mulle oli, et henkilökemiat kohtaa. Että tää ihminen on munlainen tyyppi. L jo ekalla tapaamiselle totes jotenkin näin: "no oho, kyllä tosiaan oot terapian tarpeessa!". Niin olinki, ja oon edelleen.

Vuodessa mun ja L:n kiintymyssuhde on kehittynyt just oikeeseen suuntaa. L on nostanu älyttömästi mun itsetuntoo, uskonu muhun sillonku en oo ees ite uskonu itseeni. Ilman terapiaa tuskin oisin ikimaailmassa hakenu ammattikorkeeseen. Oletin etten oo tarpeeks hyvä tai älykäs korkeekouluun. Mut L sano et kyllä oot ja tässä sitä nyt istutaan koulun penkillä. Saatikka sitten antsaitsisin elämässä muutenkaan mitään hyvää. Pari vuotta kun sataa paskaa niskaan oikein urakalla vähän joka suunnasta, niin alkaa siinä pikkusen horjua usko mihinkään hyvään. Kävin kuukauden verran kerran viikkoon ja todettiin et tapaamisii voidaan tihentää. Joten 24.elokuuta 2020 saakka kävin 2 kertaa viikossa ja nyt kun alko koulu niin vaihdettiin taas 1krt/vk.

Mitkä on fiilikset nyt?

Ei vois olla varmaan tän paremmat. Voin tosi hyvin, vaikkakin oon väsynyt koko ajan. Kävin tällä viikolla mittauttamassa Ferritiini arvon eli varastorauta arvon joka oli säälittävät 35,3. Oon syöny jo melkein yhden purkin rautaa ja paaljon pinaatti lettuja tähän lukemaan, joten pidempi rautakuuri ja pinaatti lettuja on siis luvassa. Aloin syömään myös omega-3 kapseleita ja 50 mikrogrammaa d-vitamiinia sekä istunut (välillä myös maannut) kirkasvalolampun eessä aamulla 1h ja energiatasot on noususuhdanteessa. Ulkona alko just pyryttää lunta. Oho, aurinkokin kertoo olemassa olostaan. Nauttikaamme siis tänään paljon d-vitamiinia auringonpaisteesta.

 Varasin ens viikolle hieronta-ajan. Ens viikolla on myös tukien maksupäivä JA 4.marraskuuta täytän vuosia. Oon tosi ilonen siitä että synnyin ja elän. Vielä on paaljon 45minuutin istuntoja edessä ja keskusteluja käytävä, mutta oon optimistinen tulevaisuuden suhteen. Uskon että pystyn ihan mihin vaan, jos vaan haluan ja L.kin uskoo muhun edelleen ja toitottaa että oon fiksu, tosi itsenäinen naisenalku. 

Niin iloinen esimerkiks näistä ihmisistä ympärillä. (osa porukasta puuttuu)

Oon onnellinen tästä elämänvaiheesta mitä just elän, uusista tyypeistä ympärillä ja ihan myös siks, että oon menossa kovaa vauhtia miun unelmia kohti. Voin avata niitä vähän myöhemmin :). Oon tosi ylpee itestäni, miten paljon oon tehny töitä itteni kaa tän vuoden aikana. Alkaako tuntua jo liian hyvältä ollakseen totta? No vähän, mutta harjoitukset jatkukoon. Kyllä se alamäki ehtii myöhemminkin tulla tai sit vaan mennään tavalliseen tapaan pers'eellä pusikkoon.

Hyvin menee, mutta menköön!

Annetaan hyvien aikojen rullata ystävät!!

-Onnellisin terveisin Milla-

Hiljaisuuden rikkominen

On kulunut jo tovi (3kk..) kun oon viimeksi kirjoittanut. Ei oo vaan inspannu. Enkä tahtonut muutenkaan tehdä tästä semmosta pakko hommaa. Mut nyt heräsi inspiraation siemen ja päätin rikkoa blogihiljaisuuteni.

Aattelin ensin etten jaksaisi asiasta kirjoittaa, mutta tulinki toisiin ajatuksiin. Syy miksi en ole kirjoittanut on, että mun kesä meni aikalailla oman mielen kanssa tasapainoillessa (lue: tapellessa). Mulla oli 7 viikon terapiatauko ja nohh mun sisäinen lapsi koki kovaa eroahdistusta suhteessa terapeuttiin. Huomasin tauon aikana miten kantavaks voimaks terapeutin tuki on mulle muodostunut ja kuinka sitä ollaan vielä terapian tarpeessa.

Mun veli otti kissanpennun. Kattokaa nyt sitä miten sulonen :3

Niin terapia jatkui ja mieliala alkoi kohentua huomattavasti. Ja hyvä niin

Mulla on nimittäin nyt 3 (!!) viikkoa  takana koulua. Odotin sitä innoissani ja loppujen lopuksi oon ylpeä siitä että melko rauhallisin mielin pystyin koulun aloittamaan, vaikka huonompi ajanjakso olikin vielä tuoreessa muistissa. Onhan mulla nyt taas terapeutti rinnalla jeesimässä. Ekoista kouluviikoista on jäänyt käteen todella paljon uusia juttuja, käytännön asioita, uusia ihmisiä ja väsymys. Sitä mun on turha kieltää etteikö mua väsyttäis kun kello 7.30 soi herätys. Myös isossa ihmismassassa oleminen miun introverttiyteen taipuvaiselle luonteelle on kuluttavaa. Onneks nyt alan jo pikkuhiljaa tottua. 

Meidän luokka on tosi mukava ja vastaanottavainen ja ryhmähenki on (ainakin vielä toistaiseksi:D) positiivinen ja motivoitunut. Mitä enemmän me aiheisiin syvennytään sitä enempi tuntuu että oon oppimassa just oikeelta tuntuvia asioita. Yrittäjyys varsinkin kiinnostaa ja siitä meille puhutaankin koulussa paljon. Voin kirjottaa myöhemmin vähän enempi koulusta ja millasta siellä on opiskella.

Fiilikset on edelleenki korkeella tästä uudesta elämänvaiheesta. Kumminkin tää syksy on kaikin puolin tosi erillainen kuin muut lähivuosien syksyt. Jään innolla oottaan mitä koulu ja elämä ylipäätään vielä tuopi tullessaan. 

Mukavaa sunnuntaita iha jokaselle!

-Milla-

Omista epävarmuuksista ja itsevarmuuksista

Huomion saaminen=huomionhakuisuutta?

Täysin kaksi eri asiaa. Meijät ihmiset on rakennettu niin, että me haetaan tunnetta tulla hyväksytyks ja halutuks. Jokainen ihminen haluaa kuulua johonkin tai jonnekkin.  Kukaan meistä ei pärjää täällä maailmassa yksin. En voi sanoa että, eikö minuun vaikuttaisi mitenkään se, jos joku kommentoisi blogiani vähänkin negatiiviseen suuntaan. Varsinkin kun olen tätä vasta aloittamassa. Oon jo nyt saanut paljon henkilökohtaista palautetta ihmisiltä, joka on ollut onneksi positiivista. Se antaa miulle energiaa jatkaa kirjoittamista. Mutta vaikka jaankin paljon "arkaluontoisiakin" asioita, niin miun ei tarvitse kuunnella negatiivista puhetta siitä mitä mie oon tai teen tai miten ylipäätään elän tätä elämää. Tällä tavoin asetan rajoja myös somessa muille ihmisille. En huomioi/hyväksy ilkeitä kommentteja täällä enkä myöskään tosi elämässä itsestäni.

Onko epävarmuus häpeiltävä asia?

Miksi jaoin juuri tän kuvan nyt tässä? No hittolainen kattokaa nyt. Se korostaa naisellisuutta, mistä pidän itessäni. Onko se väärin että joku ihminen pitää omasta ulkonäöstään? Ei. Entä jos se asia on vielä joku tietty ruumiinosa omasta ulkokuoresta? Ei todellakaa. 

Koinko epävarmuutta tälläisten kuvien julkasun jälkeen? Tottakai. Jännitti jotenki miten some ottaa miulta tämmösen kuvan vastaan. Lähin ottamaan janneen yhteyttä vähän sillä mentaliteetillä että halusin nostaa omaa itsetuntoani heittäytymällä kameran eteen näinkin rohkeisiin kuviin. Voin sanoo että itsetunto nousi hurjasti näiden kuvien myötä. Hävettikö jälkikäteen? No hiivatti kyllä tuli mietittyä että poistan kaikki kuvat instagramista ja että mitä mun tuleva lapsi tai työnantaja miettii sit näistä kuvista tulevaisuudessa. Kun nainen näyttää julkisuudessa paljasta pintaa niin yleistä mielipidettä niistä kuvista tai oletusta tästä ihmisestä ei tarvitse varmaan edes ääneen sanoa. Mutta kun mies näyttää paljasta pintaa niin silloin taputetaan selkään ja ollaan että vautsivau. Oon feministi ja aina peräänkuulutan naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Ei nykymaailmassa ole enää esimerkiksi miesten ja naisten töitä. Naiset on aina ollut jotenkin se alistetumpi sukupuoli, onneksi mennään kokoajan vain parempaan ja parempaan suuntaan.

 Mietin joka blogi postauksenkin jälkeen kun sen julkaisen jotenkin että "Voi ei, nyt se on siellä, kaikkien nähtävillä, pitäskö se poistaa? No en poista, onhan siinä ihan hyvää tekstiä.". Kun puhuin ääneen mun epävarmuudesta liittyen blogiini, niin mun ihana ystävä kysykin multa hyvin että "Haluanko miellyttää jotain työnantajaa joka ei arvosta mua sellasena kuin olen?" Niinkun omana itsenäni. Vastaus on että ei, en halua. Jos mua ei kukaan palkkaisi tulevaisuudessa kuvan tai blogikirjoituksen takia ni sit viimestään alan miettiä elämässä ihan muita vaihtoehtoja. Todella epätodennäköiseltähän se kuulostaa mutta uskon että työnantajat googlettavat työnhakijansa aika tarkkaan nykypäivänä.  

Mitä todellisuudessa haen asioiden julkisella jakamisella esim täällä blogissa on enemmänkin vertaistuellista lohtua jollekkin toiselle ihmiselle, joka kamppailee samojen asioiden tai ajatuksien kanssa kuin minä. Ehkä joku eksyy blogiini ja tajuaa tarvitsevansa itse apua. En voi liikaa korostaa avun hakemista tarpeeksi varhain! Viimeinen asia mitä ajattelen hakevani blogikirjoituksillani olisi sääli. Jokaiselle annetaan tässä elämässä omat kortit millä sit pelataan täällä, miten pelataan. Tykkään myös ajatuksesta että miun ajatusmaailma sais joitain ihmisiä miettimään omaa elämäänsä. Miusta tää maailma on välillä niin kylmä ja feikki että se tarvitsee enemmän kiltteyttä, myötätuntoa ja aitoutta. 

 

Näissä asioissa mietin itse ihan liian pitkälle tulevaisuuteen. Kun eihän se ole edes varmaa miten pitkälle sitä tulevaisuutta riittää! Jos ei ikinä tekis mitään uutta mikä pelottaa ja miettis aina että mitäköhän joku miettii kun teen nyt näin, niin sit ei suoraansanottuna tulis tehtyä oikeestaan yhtään mitään tässä elämässä. Muutos lähtee siitä että hyppäät pois sieltä omalta mukavuusalueelta. Että niinku teet, vaikka et toisaalta haluaisikaan. Juu, saattaa ahistaa, kiristää ja puristaa mutta nuo kaikki tunteet kuuluu siihen muutoksen prosessiin.

Itsevarmuus=ylimielisyyttä?

Onko jonkun toisen menestys, taito tai osaaminen siulta jotenkin pois? Mie inspiroidun erillaisuudesta ja varsinkin kun sitä omaa juttua tuuaan intohimolla julkiseksi. Oon monia vuosia seurannu somen eri kanavissa pt vatasta ennenku se ees avas ekan kuntosalinsa. Hän aina sano jotenkin että tekijät tekee ja puhujat puhuu. Että niinkun ne ketkä haluaa elämässään oikeesti tuloksia aikaan, niin ne tekee niiden eteen myös tosi paljon töitä. 

Jokaisella ihmisellä saa olla oma mielipide. Ite ajattelen niin että jos en pidä jostain mitä joku tekee tai sanoo, niin ensimmäinen ajatus ei todellakaan ole mennä kommentoimaan hänen tekemisiään. Ajatukset voi pitää siellä oman päänsä sisälläkin. Selaan niin paljon somea että myönnän tuntevani kateutta välillä kun instagram feedissä tulee vastaan kuva ihmisestä jolla on omasta mielestäni parempi kroppa tai näyttää olevan rahaa missä vaika kylpeä.. Kateuskin on vain tunne, mikä menee ohi silmänräpäyksessä. Kun muistaisi pitää mielessä se että ihan aina löytyy joku joka tekee saman asian paremmin. Ollaan myös paljon puhuttu kaverieni kanssa että somekuvien taakse voi kätkeytyä ihan mitä vaan.

Suosittelen jokaiselle joka kokee epävarmuutta omasta elämästään lukemaan mark mansonin kirjan 'kuinka olla piittaamatta p*skaakaan'. Loppupeleissä ainut kenen kanssa sie tässä maailmassa kilpailet 'jostain' on itseasiassa vaan se tyyppi joka kattoo sua joka aamu peilistä.

Mitä mulle kuuluu noin ylipäätään?

Koko kevät on ollut tosi stressaava kokonaisuudessaan. Terapiassa ollaan käyty kipeitä ja vaikeita asioita läpi miun elämästä. Opiskelu ja pääsykokeisiin valmistautuminen on tuonut oman lisäpaineensa. Koronasta nyt puhumattakkaan.. Mutta arvatkaas mitä? Oon kuuluttanut tätä asiaa jo somessa ja mummoni ehti soittaa suvunkin läpi, mutta sanon sen vielä täällä... MIE PÄÄSIN KOULUUN! Siitä on jo pari päivää kun tämä tieto tuli mut en oo vieläkään sisäistänyt asiaa, että aloitan syksyllä ammattikorkeakoulun. Taino jos suun aukomiseni sijaan ottaisin sen paikan ensinnäkin vastaan. Onhan tää nyt ihan ennenkuulumatonta että just miulla joku asia meni ihan heittämällä yli riman.

 Kun pääsin ammattikoulusta niin korkeakouluihin hakiessa painotettiin esi valintakokeita ja pääsykokeita. Musta on hienoa että koulutusjärjestelmä on ottanut huomioon myös ammatillisten tutkintojen kurssien arvosanat! Olin siis 1/16 jotka pääsivät ammatillisella tutkinnolla sisään Karelian AMK, tradenomin liiketalous puolelle. Oon vähän takkiauki-fiiliksillä, että koko pääsykokeet mihin oon kovasti opiskellu ei nyt ookkaan mulla enää eessä. Olo on kumminkin alkujärkytyksen (innostuksen) jälkeen tyyni ja rauhallinen, eikä oikeastaan stressaa enää yhtään mikään. Elämä vain lipuu tasaiseen tahtiin eteenpäin. Luottaminen ja uskominen parempaan tulevaisuuteen ei ole ollutkaan turhaa. JES!

- Milla -

Terapiasta

Suomen käypähoito suosituksissa paras vaste masennuksen hoidossa saadaan lääkityksen ja psykoterapian yhdistelmästä.

Toinen asia on: Kuka saa hoitoa suomessa tämän mukaan?

Ei moni. Resurssit eivät riitä. Mielenterveyden oireilu on lisääntynyt. Tai ehkä tiedon lisääntyminen mt-ongelmista on tuonut enemmän asiakaskuntaa tälle puolen. Ajanvaraus aikoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Hyvä että psykiatristen sairaanhoitajien aikojakaan riittää kunnallisella puolella. Joka paikassa kiristetään kun rahat ei riitä. Mikä on hinta yhteiskunnalle sitten kun ihminen ei saa hoitoa? Valmiiksi heikommassa asemassa oleva ihminen joutuu vaatimaan mielenterveyden hoitoa. Mikä on miusta todella surullinen asia. Itsekkin olen joutunut vaatimaan ja kertomaan suoraan mitä haluan ja miten toimitaan ja näin olen saanut apua loppupeleissä. Kaikki ei saa sitä edes välttämättä pyytämällä. Raha ratkaisee tässäkin asiassa.

Psykoterapiasta

Oon itse onnellisessa asemassa siinä mielessä että terapiaa on takana jo 7kk. Kävin tutustumiskäynnillä neljällä terapeutilla ja heidän joukostaan löytyi mulle sopiva. Mun terapia suuntaus on psykodynaaminen mutta painotan että terapeutin etsintä prosessissa tärkein asia on että henkilökemiat kohtaa. Mun terapeutti kulkee mun rinnalla varmaankin ne täydet 3 vuotta, mihinkä kela antaa tukea. Suomessa kela korvaa psykoterapia käynnistä 57,60e ja oma vastuuosuus käynnistä pyörii 20-30 euron kieppeillä, riippuen terapeutin tuntihinnasta.

Terapian ja terapeutin avulla pystyy käsittelemään mennyttä elämää ja miettimään tulevaisuutta. Terapeutti on myös tärkeässä osassa ollut ainakin mulla nostamassa mun itsetuntoa. Mun itsetunto on elämän vastoinkäymisten takia ollut todella pitkään, tosi alhaalla. Oon saanu myös apua haitallisten ajatusmallien työstämiseen. Mitä syvemmälle mennään, sitä paremmin alan hahmottaa asioiden syy-seuraussuhteita. Kun ’maskeja’ lasketaan alas sieltä alkaa pikkuhiljaa paljastua se kuka oon. Maskeilla tarkotan mun tapauksessa esimerkiksi hymyä. Mun on ollut aina tosi helppo laittaa kasvoille hymy, vaikka sielun ois tehny mieli itkee ja huutaa. Tärkeä oppi on myös että en voi ite vaikuttaa esimerkiksi muiden ihmisten ratkaisuihin. Terapeutti ei anna valmiita vastauksia mihinkään vaan laitttaa sut itse pohtimaan asioita, toki keskustellen.

Terapia saattaa kuullostaa kalliilta puuhalta mutta uskon että se maksaa ittensä tulevaisuudessa takaisin moninkertaisena. Oon oikeastaan henkilökohtasesti sitä mieltä että ihan jokaisen ihmisen kannattaisi harkita pientä terapiajaksoa jossain vaiheessa elämäänsä. On tää tutkimusmatka itteensä myös perin mielenkiintostakin puuhaa. 

Oon perus luonteeltani herkkä ihminen. Tunnen mun tunteet tosi vahvasti, ilman välimuotoja niin hyvässä kuin pahassa. Mun tunteiden tunnistamistaidot on jotain päiväkoti-ikäisen luokkaa. Oon sanonutkin että tarviisin ne kortit millä päiväkoti-ikäisille opetetaan nimeämään omia tunteita :D Oon herkkä myös sään muutoksille, ympäristön muutoksille ja rutiinit on mulle tärkeä asia. Erillaiset elämäntilanteet ja erillaiset elinympäristöt on muokanneet miusta miut joka olen tänään. Niinkuin varmasti elämä muokkaa ketä tahansa, joiden elämässä sattuu ja tapahtuu vuosi vuodelta toisensa perään sekä liikkuvia osia on paljon.

Musiikki on auttanu mua paljon kun en oo löytänyt mun tunnetiloille sanoja. Tässä osa miun voimabiiseistä:

hullu – juju

Et sinä yksin - juju

majakka – juno

Aina ku aira - pyhimys

OK - Tuomas Kauhanen

Onnelliseksi – juju

Valo pimeän - pyhimys

Älä muuta mitään - juno

parempi yksin - pyhimys

Jättiläinen – Pyhimys

Sitten vielä loppuun vähän et mitä mulle kuuluu?

Tällä hetkellä mennään vähän matalaliitoa johtuen varmasti vallitsevasta maailman tilasta. Luen liikaa uutisia ja tiedän tämän itsekkin että ruokin paniikkiani tällä tavoin. Mutta asiat on silti hyvällä mallilla. Paremmin kuin pitkään aikaan. Pääsykokeisiin luku etenee hyvin ja alkaa tosiaan jo jännittää. Koronastakin huolimatta tää vuos tuntuu niiin mun vuodelta.

- Milla -