Selviytymismoodi

Oon tässä lähiaikoina paljon miettinyt unelmia ja itsetuntoon liittyviä asioita. Oon niin kiitollinen että että näitä asioita löytyy miulta nykypäivänä.

Näin ei oo aina ollu. Kun elää monta vuotta vain selviytymismoodissa, niin aivokapasiteetista ei oikeastaan jää tilaa haaveilulle, unelmille ja kaikelle semmoiselle luovalle ajattelulle muutenkaan. Sitten niiden vuosien jälkeen, jotka on taistellu siinä selviytymismoodissa on vaan yksinkertasesti liian uupunut siitä omaa päätään vastaan taistelusta, joten siinä menee oma aikansa kun stressihormoonit väistyy ja kortisoli poistuu kehosta

Nätti auringonlasku

Ihmettelin aina kun kaikki puhui 'seuraa sun unelmia' tai 'mene intohimojasi kohti'. Mulla ei yksinkertaisesti kolme vuotta sitten ollut minkäänlaisia unelmia. Oikeastaan tän kolmen vuoden aikana olen vasta kunnolla oikeasti elänyt, enkä ole ollut vain olemassa. Ehkä näin on koska olen tajunnut, etten tarvitse kenenkään muun lupaa elääkseni omanlaistani elämää.

Suuri apu minkä oon terapiasta saanu on haitallisten ajatusmallien deletointi. Tein tosi paljon ennen sitä että kun alkoi mennä hyvin, Olin vaan huolissani siitä, että millon alkaa mennä taas huonosti. Well well kehä oli valmis, ettei ees osannu nauttia ajasta joka oli seesteistä ja kun tuli huonompi kausi, niin sitähän oli vatvonut koko sen ajan jo valmiiksi. Toki edelleen tiedostan että huonompien kausien mahdollisuus on iso, mutta seesteisemän ajan tullessa osaan pysähtyä ja nauttia siitä. 

Repäsin ja kokeilin miten punanen huulipuna sopii miulle.

Vaikka oon ollu aina perus positiivinen ihminen niin terapian myötä oon huomannu myös, miten kamalan negatiivisesti puhui itselleen ja ajatteli itsestään. Tosi paljon on jäänyt asioita tekemättä, kun pelkäsi epäonnistumista ja kyseenalaisti omia kykyjä selviytyä. Huono itsetunto vaikeutti elämää myös tosi ihmissuhteiden osalta. 

Ilman terapiaa en ois ikimaailmassa hakeutunu ammattikorkeakouluun. Oisin menny siitä mistä aita on matalin, ja suorittanu tutkinnon ammattikoulussa. Enkä siis tarkoita että ammattikoulu tasosissa tutkinnoissa ois mitään vikaa ja kaikkien pitäisi mennä korkeakouluun. Vaan esim terapeutti tiesi kuinka hyvin numeroin olin suorittanu sosiaali- ja terveysalan. Joten merkonomi ala miulle ois ollu aika helppo.

Mun kaveri valmistui lähihoitajaksi, niin juhlistettiin sitä vähäsen.

Yksi iso askel, mikä on tuonut rauhaa sielulleni, on se, että olen oppinut elämään epävarmuudessa. Varsinkin näin korona-aikana koko maailman tilanne on vähän epävarma. Pystytäänkö me nujertamaan tätä virusta vai jääkö se meijän arkeen ikuisiks ajoiks. Jatkuuko koulu kuukauden päästä etänä vai päästäänkö jo fyysisesti kouluun. Kaikki on kokoajan niin vaakalaudalla, että on oikeastaan vaan pakko löytää keinoja sopeutua. Elämä on jatkunut elämisen arvoisena rajoituksista huolimatta, vaikkakin kyllä tätä koronaväsymystä on ilmassa itsellänikin.

-Milla-

Kuntosalitreenaus

Kirjotin treenaamisesta aikaisemmin jo tuonne instagramin puolelle, mut päätin avata aihetta täälläkin. 

Oon siis käynyt ensimmäistä kertaa kuntosalilla 2014. Se on kulkenu tähän päivään saakka matkassa mukana, välillä enemmän, välillä vähemmän. Tällä hetkellä se on todella tärkeä ja iso osa arkea. Koen kuntosalitreenamiseen kovasti paloa ja intohimoa. Käyn keskimäärin 3-4 kertaa viikossa salilla.

Oon tykänny käydä vuosien varrella kehonkoostumus-mittauksissa. Niistä oon saanu suunta antavaa tietoa, muutoskuvien lisäksi, että onko sitä kehitystä tapahtunu ollenkaan. Oon 159cm pitkä ja painan 56 kiloo tällä hetkellä. Painoo saa luvan kanssa tulla lisää. Parhaana mittarina pidän tyytyväisyyttä peilikuvaan ja että keho toimii niinkuin pitää. Siitä tiiän että teen ainakin jotain oikein.

En oo ikinä ostanu kenenkään treeniohjelmia vaan aina suunnitellu kaikki treenit itse. Ottanu toki vinkkejä vastaan kavereilta. Youtubesta videoita kattomalla oon opiskellu oikeenlaisia tekniikoita ja lukenu paljon blogeja lihaksen kasvattamisesta. Liikeradat on kehittyny pikkuhiljaa oikeille raiteillee, mutta varmasti vielä nykyäänki niissä ois hiomisen varaa.

En ole koskaan dietannut. Enkä perusta edelleenkään ruokavalion liian tarkkaa kyttäämistä, grammojen mittailua taikka mielihalujen kieltämistä itseltään. Miusta tää kehonrakennus-kulttuuri on menny ihan liian kaupalliseks enkä usko puolienkaan jauhemömmöjen toimivuuteen. Käytän mieluummin nekin rahat oikeaan ravitsevaan ruokaan. 

Oon syöny aina aika perusterveellisesti, voisin toki lisätä kasviksia. Rakastan 'roskaruokaa' ja tykkään syyä karkkeja ja leivonnaisia. Kyllä maitorahka ja kananmunat ovat tämän naisen tiellä pitäneet. Ennen join proteiinijuomia mut nykyään nekään ei mee alas. Oon rakastunut kylläkin proteiinipatukoihin ja proteiini pannukakkuihin. Ennen treeniä juon joskus pre-workoutin sekä oon tykänny juoda bcaa-juomia treenien aikana.

Tää on vaan miun tapa treenata, enkä mie oo sanomaan kellekkään mikä on se ns. oikea tapa. Itse oon kokenu tän tavan toimivaks itellä. kehoa ja mieltä kun kuuntelee, niin silloin koen olevani oikeilla raiteilla.

-Milla-

Pidetäänhän mielenterveydestämme huolta

Marraskuu 2019 

Vaikea masennus. Itken ahistusta ja pahaa oloa kippurassa veljen vessan lattialla. Tunsin lähinnä häpeää, tuskaa, toivottumuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa. Mieli oli täynnä itsemurha-ajatuksia. Toivoin ettei miun tarviis herätä seuraavana aamuna tähän painajaiseen.

Huhtikuu 2021

Ei masennusta. Takana on 1,5 vuotta psykodynaamista psykoterapiaa. Oon onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miulla on paljon unelmia. Opiskelen ammattikorkeakoulussa itelleni toista ammattia. Miulla on paljon harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita joista inspiroidun ja joihin koen intohimoa. Miun ympärillä on paljon rakkaita ihmisiä. Rakastan elää ja ennen kaikkea rakastan itseäni.

Matka tähän päivään on vaatinu pirusti töitä ja aikaa. Se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa tai kivaa. Mut en vaihtais päivääkään.

Saan olla itestäni ylpee joka ikinen päivä.

Toipuminen/parantuminen sairaudesta ei oo koskaan suoraviivaista nousukiitoa. Tulee takapakkeja, huonoja päiviä tai jopa viikkoja. Mut nekin menee ohi ajan kanssa, lupaan!

Listasin muutamia asioita joitten avulla koen auttaneen masennuksesta toipumisessa:

• ammatin vaihdolla
• sairaslomalla
• lääkityksellä
• ammattiavun vastaanottamisella
• terapialla 
• lapsuuden traumojen käsittelyllä
• itkemällä
• kaikkien tunteiden hyväksymisellä
• Itsetutkiskelulla
• itsemyötätunnon- opettelulla
• takapakkien hyväksymisellä
• liikunnalla
• läheisten tuella
• terveellisellä ruokavaliolla
• 8 h:lla unta yössä vähintään
• selfhelp-kirjallisuudella
• mielenterveystalo.fi- harjoitteilla
• uuden ammatin opiskelulla
• myrkyllisten ihmissuhteiden katkaisemisella

Oon tehny tottakai ite kaiken työn, mut en oo joutunut tekemään sitä yksin. Oon saanu apua ja tukea Siun soten mielenterveyspalveluista, te-toimistosta, kelasta,vervestä ja psykoterapiasta.

Jos pohjalta kiipeäminen 'huipulle' on ollu mahdollista miulle, niin se on mahdollista kelle vaan! Ethän jää ongelmies kanssa yksin💚

-Nuhaisin terveisin Milla-

Lähiöunelmii

Lupasin aikasemmin avata hieman mun unelmia. Jotkut näistä on kylläkin jo toteutunu. Oon nykysi semmonen taivaanrannanmaalari että näitä haaveita ja unelmia tulee ja menee.

Pieni quote tähän alkuun.

Kun valmistuin lähihoitajaks, tiesin aina kouluttautuvani pidemmälle. Olla korkeesti koulutettu. Hain 2017 sairaanhoitajaksi (onneks en päässy) ja 2018 hain liikunnanohjaajaksi (luojan kiitos, en päässy myöskään tänne). Nyt 2020 hain kolmannen kerran AMK:hon tradenomille, olin täysin varma että tää on mun ala. Eikä tää korkeekoulutetuksi tuleminen tule suvun paineesta. Mun suku kuuluu siihen työväenluokkaan. Jos mietitään sosiaaliluokkaa. Ehkä tää käsitys tulee myös siitä kun olin 15kesänen ja turhautuneena avauduin mummolle että en jaksas olla koko kesää töissä. Sit ukki tuohtuneena anto sivu kommentin siihen jotenkin näin 'Töitä tehhään sillonkun niitä on.' Ja Milla 15v oli koko kesän töissä.

Mun unelma on ihan aina ollu tulla äidiks. Mietin jo 14-vuotiaana et tuun olee nuori äiti, tyyliin et saan sen lapsen kakskymppisenä. Täytin just 22 enkä oo lähelläkään valmis "hankkimaan" lapsia :D. Ei siihen kai ikinä voi olla täysin valmis, mut haluun "hankkia" lapset sitkun oma elämäntilanne tarjoo siihen suotuisat olosuhteet. Siks heittomerkeissä koska musta lapsia ei hankita, niinkuin jotain asiaa kaupasta. Vaan ne saadaan joko yllätyksenä tai lahjana tai parhaassa tapauksessa yllätyslahjana. Muutenkin mun koulu kestää vielä +3 vuotta joten lapsihaaveet on laitettu aarrearkkuun ullakolle. Ainiin nojoo, tarvittas siihen se mieskin vissiin, mut ei oo pois suljettu vaihtoehto että tekisin sen lapsen yksin. Eikä voi ikinään olla varma että voinko ees saada lapsia mutta ne on sen ajan murhetta sitten.  

Yks mun suurista unelmista oli myös asua ulkomailla. Pakkasin kimpsuni ja kampsuni 2019 keväällä ja lähin Ranskaan. Voi pojat, se oli mun elämän parasta aikaa. Mutta samalla koin kovaa suomi-kaipuuta. Joten päätin että tuun kasvattaa mun lapset Suomessa. Tajusin että en oikeesti ees halua asua missään muualla kuin Suomessa. Olin niin kovin kaukana mun kaikista läheisistä 3kk ja täällä suomessa asiat on oikeesti tosi hyvin. 

Joskus olin turkissa.

Sit haluun joskus ajaa semmosella hienolla autolla. Ei ehkä niin väliä onko mulla tulevaisuudessa niin hieno asunto mut auton pitää olla hieno. Oon siis omistanu joskus fiat punton (😂). Mut se oli kyllä luotettava auto. Harmi kun sille kävi vähän köpelösti. 

Mun ex-luottopeli

Sit kans unelmana on käydä lapissa ja Norjan lofooteilla. Katoin viime kesänä niin kateellisena ig feediä kun tuntu että kaikki kävi siellä ja ite oisin halunnu olla siellä kans. 

Sit tottakai mun tärkein unelma on elää ilman pelkoo siitä että masennus/uupumus/burnout/voimattomuus palais. Varmaan se tulee aina kolkuttelee silloin tällöin olkapäälle mut että se pysyis ees siellä selän takana, eikä lävähtäs 'yhenäkin' vasten kasvoja. 

Sitten oon pahemman kerran koukussa tatuointeihin ja miun unelmana on saada vasemman käden 'hiha'. Ei mikään halvin harrastus, mut oon suunnitellu tän semmoseks elämän mittaseks jutuks.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä haluisin joskus perustaa yrityksen tai olla osana johtamassa semmosta. Tää on ehkä vähän epätodennäköisin haave tässä vaiheessa elämää. Mut haluaisin joskus olla oman itteni pomo.

-Milla-

Uskon asia

Tällä viikolla vietetään mielenterveyden tietoisuus-viikkoa jonka aiheena on ystävällisyys. Tää kirjoitus menee vähän ohi aiheen mutta aattelin silti puhua vähän uskosta ja siitäkin mistä se elämän merkityksellisyys mulle tulee.

Mie en kuulu kirkkoon. Erosin siitä yli vuos sitten. Kristinusko ei oo koskettanut mun elämää oikeen milläänlailla tai no kävin joskus lapsena laulamassa joululauluja kirkossa. En usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen. Enkä helvettiin tai taivaaseen. Mulle 'uskominen' tai 'uskoon tuleminen' ei liity millään tavalla itse uskontoihin. Kunnioitan kyllä jokaisen uskomuksia ja uskominen tuo itsessään lohtua kaaoksen keskellä.

Kävin kyllä rippikoulun ja opettelin ne tärkeimmät rukoukset mutta suurin syy miksi pidin itse rippijuhlat oli raha. Kristinuskossa ja raamatussa on paljon hyviä pointteja mutta myös paljon kaikkee sellaista mitä en ymmärrä. Onhan siinä ihan sikana niitä sivujakin. Yläasteella uskonnon tunneilla mua kiinnosti enemmänkin kun puhuttiin etiikasta, moraalista ja omista arvoista. Teinkin silloin hienon esitelmän itsemurhista suomessa ja miten yleistä se loppupeleissä oli. Suomi on itsemurhatilastoissa kärkimaana, mutta nykypäivänä onneksi luvut ovat taas laskussa.

Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa.

Uskon kyllä jotenkin ’johonkin’ ylempään tahoon joka jollain tavalla ohjailee tätä elämänkulkua. Uskon siihen että kun sie teet hyvää toisille ihmisille, niin se hyvä moninkertaistuu siun omassa elämässä ja toisinpäin. Uskon että meillä kaikilla on sielu joka jättää tän ulkokuoren sittenkun aika on. Uskon että elämässä asiat järjestyy tavalla tai toisella. Onhan tässä tullu selvittyä itekkin aika hullunkurisista tilanteista ja hetkistä elämässä.

Pahimpana aikana silloinkun masennus otti vallan, niin kuolema itsessään pyöri paljon mielessä. Se sai ajattelemaan jotenkin miten pieni sitä itse on ja miten vähän aikaa 80 vuottakin täällä maapallolla loppupeleissä on. Miten nopeesti aika loppujenlopuksi menee, ja jotenkin sen ajatteleminen laitto palikoita kasaan erilailla. Mulle on nykysin tosi tärkeetä on että teen just niitä juttuja miun elämässä joista nautin. Kuolema pistää ihmisen kuin ihmisen kyllä nöyräksi elämää kohtaan. Elämä tuppaa joillakin (myös aika ajoin allekirjoittaneella) menemään semmosen suorituksen puolelle vaikka ei tän elämän kuuluis miusta olla pikajuoksua tai tuntua maratoonilta.

Me synnytään ja kuollaan ja tässä välissä pitäis jotenkin löytää se oma juttu ja merkitys tälle elämälle. Koska jos sulla ei oo merkitystä niin sustahan tuntuu että olet turha. Etkä sie voi näin isossa asiassa kattoo kaverilta, vanhemmalta, opettajalta taikka naapurilta mallia koska jos sie katot, niin sittenhän sie et kulje sitä omaa polkuas.

Uskon myös äiti maahan (koska meille suomalaisille isänmaa tarkoittaa suomea) ja siihen, että luonto pyrkii aina tasapainoon. Kun nykypäivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka se pitää pysäyttää, niin uskon että luonto löytää aina keinot! Jollain karulla tavalla Australian metsäpalot, tsunamit ja kaikki maiden katastrofaaliset asiat, näillä on joku syvempi tarkoitus kuin järkyttää ja pelottaa ihmisiä maailmalla. Jopa tää korona, joka on peräisin siis vissiin jostain lepakosta. Tää on kuin sotaa jossa vastakkaisilla puolilla on ihmiskunta ja toisella puolella näkymätön vihollinen.

Musta tää korona on jotenkin herätys siihen että tää maapallo ei kestä sitä miten me ollaan tähän asti täällä eletty. Se ei kestä lentokoneilla lentelyä tai balticilla matkailua. Puhumattakaan isojen maiden autoilu kulttuurista. Ilman laatu on monessa maassa parantunu koronan myötä. Ehkä meidän pitäis miettiä hetki ja toinenkin että pitääkö se loma oikeesti viettää etelän aurinkorannalla vai voisiko rentoutua ja nauttia elämästä vaikka lapin luonnossa tai mennä vaikka kylpylään. Toivottavasti ihmisillä rajojen avautuessa ja lentoliikenteen normalisoituessa pysyy  mielessä se, että esimerkiksi täällä suomessakin on niiin paljon nähtävää ja koettavaa. Ihan hollilla tosi kaunis luonto.  

Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään.

Onnellisuus?

Mulle se tulee siitä että saan viettää läheisten kanssa aikaa. Se tulee vapaudesta tehdä tässä elämässä kaikkea sitä mihin mun mielikuvitus vaan riittää. Vapaudesta erillaisiin valintoihin ja suunnan muuttamiseen tarvittaessa. Siitä kun saan nähä uusia paikkoja ja kokea uusia kokemuksia. Siitä että oon perusterve. Mulla ei ole mitään fyysisiä rajoitteita ja mielikin pysyy kasassa nykypäivänä tosi hyvin, myös paineen ja stressin alla. Siitä että voin harrastaa liikuntaa. Joskus nuorempana mietin että vooi kun elämä ois ihanaa ja oisin onnellinen kun se vaan ois "helppoo". Tänään aattelen niin että onneks se on ollu välillä saakelin vaikeetakin niin osaampahan sitten arvostaa tätä aikaa elämässä kun menee paremmin.

Suomi on ollut poikkeustilassa viimeksi sota-aikaan ja siksi nostaa vanhemmissa ihmisissä varmasti muistot ja tunteet pintaan. Vaikkakin eihän kaikki nytkään todellakaan joudu pelkäämään oman henkensä puolesta. Tää korona aika on ollu jokaiselle maalle ja kansalle semmoinen pieni pysähtymisen aika. Et hetkinen mitäs täällä oikein tapahtuu ja miten mie itse tässä tilanteessa teen ja miten toimisin oikein. Mites ne miun läheiset oikeesti voi? Tää on kumminkin loppupeleissä yhdistänytkin tosi paljon ihmisiä vaikka miekin olin koko maaliskuun ja huhtikuun alun aika paljon omissa oloissani. 

Tässä on linkki englanninkieliseen videoon, joka on lyhyt mutta siinä on paljon sanomaa.

Kivaa alkavaa viikonloppua ihan jokaiselle ja muistakaa olla ystävällisiä, auttaa apua tarvitsevaa, hymyillä tuntemattomillekkin ja mikä tärkeintä olla kilttejä ja myötätuntosia myös itsellenne :) 

- Milla -

Mikä ihmeen masennus??

Aloitan vaikka kertomaan tästä mun ”kaverista”. Masennustahan on eri asteista: lievää, keskivaikeaa ja vaikeatasoista. Näihin kaikkiin liittyy erillaiset oireet ja mitä vakavemmaksi se menee niin oirelista vaan kasvaa. Oon täyttäny lukemattomia kertoja masennuskysely (BDI-21)-kaavakkeen. Voit lukea masennuksesta tarkemmin tästä linkistä.

Jokaiselle masennus on oma yksilöllinen kokemuksensa. Ei ole niinkuin kahta samanlaista tämän sairauden sairastajaa. Jos joku kokee olevansa masentunut niin pahinta mitä voit sanoa hänelle on että ”et voi olla.”

Mulla masennus on toistuvaa sorttia. Se on vuosien varrella vaihdellut jopa oireettomasta (eli silloin puhutaan että masennus on remissiossa), vaikeaan masennukseen. Oon ollu 2 kertaa 1.5kk sairaslomalla ja kerran 3 kk peräkkäin. Tajusin että mie en toivu kuukausissa, vaan voi mennä vuosia että voin sanoa voittaneeni tän lieron.

Vaikeimpaan aikaan tän sairauden kanssa, miun päivän saavutus on ollut nousta ylös sängystä ja syödä edes jotain. Silloin en ole jaksanut edes nostaa puhelinta kun mulle tulee viestiä tai yritetään soittaa. Päiväohjelma koostuu lähinnä vain suoratoisto palveluista ja somen selaamisesta.  Silloin en ole jaksanut mitään ylimääräistä. 
Vaikeimpaan aikaan musta mikään ei tuntunut miltään. Masennus liitetään myös siihen että itket paljon. Mutta vaikeimpaan aikaan kyyneleitä ei välttämättä enää edes tule. Oot kaikkeen vaan niin hiton väsynyt. Kävelevä ihmisraunio. Kaikki on sulle ihan sama. Sie syyllistät ittees menneisyydestä ja et nää itselläs minkäänlaista tulevaisuutta. Tai jos näätkin niin ainakaan se tulevaisuus ei tule tuomaan sulle mitään hyvää. Pelkästään vaan pahaa. Kun laitat illalla silmät kiinni tunnet helpotusta ja kun aamulla avaat taas ne mietit : ”voi ei, en jaksa, enkä halua herätä enää.” Itsetuhoiset ajatukset alkaa pyöriä päässä. Kuvittelet miten helppoa sun ois vaan kadota tästä maailmasta. Lopettaa kaikki. Susta tuntuu että oot taakka itelles mutta myös taakkana vaan läheisilles. Masennus saa sut kattomaan maailmaa harmaan verson läpi. Se ei ole todellisuus. Se pitää muistaa pitää mielessä.

Jos olet tuossa yllämainitussa tilanteessa niin kerro se jollekkin. Se pitää sanoa jollekkin ääneen! Jos et viitsi vaivata läheisiäsi  niin  tässä on koostettuna paikat, mihin voit ottaa yhteyttä.

Helsingissä, kaverini luona viime kesänä.

Ihminen joka ei sairasta masennusta helposti olettaa että masentunut ihminen on vain laiska. "No eikun vaan ylös, ulos, ja tekemään asioita." "Sullahan on elämässä kaikki hyvin." "Turhaan masistelet, piristy nyt vaan." "Otat vaan ittees niskasta kiinni." "Sulla on vaan huono asenne asioihin." Nää on yleisempiä lauseita mitä masentunut kuulee. Masentuneelle nää lauseet saattaa tuntua pelkästään syyllistäviltä ja itse ainakin mietin pyöritellen silmiä. "No empä tullutkaan ajatelleeksi, KIITOS..."

Sitten taas lauseet mitä masentunut mieluiten kuulee: "Tarvitsetko apua jossain?"

”Voin tulla kylään, meidän ei edes tarvitse tehdä mitään.”
 ”Olet tärkeä ja rakas.” 

Yleensä masentunut ei kaipaa vinkkejä tai neuvoja vain kuuntelijaa. Aito lasnäolo ja vierellä kulkeminen on parasta lääkettä masennukseen.

Masennus ei missään nimessä ole laiskuutta!

Ite oon pahimpina aikoina kokenut valtavaa syyllisyyttä siitä etten ole edes jaksanut kysyä kenenkään muun kuulumisia. Masentuneen rinnalla voi joistain tuntua vaikealta, jopa ahdistavaltakin kulkea. Mutta itse uskon siihen että tosi ystävyys mitataan silloin kun käyt elämässäsi läpi vaikeita aikoja. En ole edes yrittäny pakottaa ketään jäämään elämääni. Oon silti niin kiitollinen miun ystäville ketkä on jäänyt. Tunnen olevani onnekas näistä ihmisistä. Ketkä ei ole säikähtänyt kun mie en muistuta enää edes ihmistä kehen he on aikoinaan tutustunut. Niille ois ollu helpompaa lähteä, mutta ne jäi silti. Koska ne välittää miusta niin paljon.

Quotet on mun lemppareita.

Ennen halusin olla joka jutussa mukana. Kiinnostuin asioista ja lähdin toteuttamaan niitä sata lasissa. Koin olevani täynnä energiaa ja elämän iloa. Pidin paljon ihmisten seurasta. Masennus on muuttanut mua niin että mietin enemmän mihin mun voimavarat riittää. Tarvitsen ihmisten seurasta palautumisaikaa. Tykkään touhuta asioita myös paljon itsekseni.  

Jossain vaiheessa tajusin alkaa kyseenalaistamaan omia ajatuksiani ja sanomaan ihan ääneen itselleni että: "kuule milla, sä oot niin hyvä tyyppi. Se on vaan taas toi masennus mikä puhuu höpöhöpö juttuja sulle." Masennus ei ole osa minua, ei tule koskaan olemaankaan vaan se on sairaus, josta voi parantua. Mistä mie aijon parantua.

Sitkun saat jostain voimaa nostaa puhelimen ja vastattua puheluun tai viestiin ja kerrottua miten paha sun on oikeesti olla ja kuulet että ne ihmiset ei pärjäisi täällä ilman sua. Se on parasta. Siitä pikkuhiljaa jonkun ajan kuluessa se maailman mustuus ja harmaus alkaa hälvetä. Alat nähä taas värejä. Tänään nousitkin sängystä koska sun tekee mieli kahvia ja voisit tehdä kunnon terveellisen aamupalan. Hei siehän aidosti nauroit äsken siun kaverin jutulle. Valoa alkaa näkyä. Maut alkaa taas maistua. Auringonpaiste tuntuu hyväilevän siun kasvojen iho. Ystävän halaus tuntuu että se on täynnä lämpöä ja välittämistä. Siun ei tarviikkaan pärjätä yksin. Sie riitätkin näille oikeille ihmisille just semmosena kun sie olet. Tarvitsevana, vajavaisena, oppijana elämän eessä, jopa ärsyyntyneenä tai itkuisena. Et mieti tulevaisuuttasi etkä menneisyyttäsi koska meillä on loppupeleissä vain tämä hetki. Et voi tietää jäätkö seuraavassa hetkessä vaikka auton alle. Joten yritä edes pysyä tässä päivässä. Tämän päivän asioissa. Elämä voittaa aina. Vaikka asiat tuntuisi olevan miten levällään, ne järjestyy. Koskaan ei saa luovuttaa. Istut kaveris kanssa juoden kahvia parvekkeella ja mietit että ”Elämä onkin ihan jees, tässä ja nyt. Mulla on hyvä olla”. 

Aidosti onnellisena.

Nyt kiität ittees että oot jaksanu taistella tänne asti. Mulla on muistuttamassa tästä rinnassani teksti: "we've made it this far, kid." Oot jaksanut taistella tänne asti läpi kaikkien vastoinkäymisten ja vaikeuksien. Miksi luovuttaisit nyt? Kun jaksat vaan tän päivän loppuun, niin tulee seuraava päivä ja elämä voi tuua siulle vaikka mitä ihanaa eteen.

- sydämmellä Milla -

Eka blogipostaus

Vuoden päivät mie tätä asiaa pähkäilin ja tässä sitä nyt ollaan. Jännittää hirveesti koska nyt mie tän teen. Tästä tulee totta.

Kuka mie olen?

Olen siis Milla, 21 vuotias. Asustelen Joensuussa, Pohjois-Karjalassa. Opiskelen tällä hetkellä Joensuun iltalukiossa äidinkieltä ja englantia. Käyn myös Karelian ammattikorkeakoulun kehittämää korkeakoulustartti-valmennusta, jossa käydään laajasti läpi pääsykokeisiin liittyviä asioita. Sieltä saan myös vinkkejä ja tehtäviä liittyen omaan oppimiseen ja (toivon mukaan) tuleviin opiskeluihin. Hain kevään yhteishaussa tänne joensuuhun tradenomiksi, liiketaloutta opiskelemaan. Hain pelkästään Joensuuhun koska en oo valmis muuttamaan vielä muualle.

Olen siis peruskoulutukseltani lähihoitaja mutta päädyin vaihtamaan alaa erinäisistä syistä johtuen, voin avata niitä syitä vähän myöhemmin.

Miksi perustan blogin? Mitä blogissani aijon teille kertoa ?

Monta viikkoa mietin että tarvitsen lisä projektin. Jonkun asian johon keskittyä kun aika alkoi käydä pitkäksi. Yllätys yllätys minkäs muunkaan kuin koronan takia.

Oon Instagramin puolella jakanut miun arjesta palasia tiuhempaan tahtiin viimevuosina ja se löytyy nimellä millakummunmaki.

Oon aina tykänny puhua asioista. Mutta mulla on myös mustavalkonen vihko, johon kirjotan paljon mun ajatuksia. Vähän niinkuin tyhjennän pään siihen puhtaalle paperille, - se jos mikä on terapeuttista.

Halusin aloittaa kirjoittaa asioista julkisemmin päiväkirjamaiseen tyyliin. Kirjoittaminen on mulle helpompi tapa ilmaista asioita tai ainakin mun kanssaolijoiden on helpompi vastaanottaa asia. Miun selittäessä jotain asiaa, juttu jakautuu kuin hämähäkin verkko pieniin asianyhteyksiin ja tosi usein kysyn että, mistäs tämä juttu lähti liikkeelle.

Auringonlasku miun kodin läheltä Joensuusta

Nyt repäisen laastarin irti ja kerron teille että sairastan ”nykyajan trendi sairautta” masennusta. Noin nyt tiedätte senkin miusta. Kerron sen näin heti alkuun koska se on asia mikä tulee värittämään miun kirjoituksia. Tuun puhumaan paljon aiheista jotka pyörii mielenterveyden ympärillä. Haluun antaa omaa näkövinkkeliä miten elämä sujuu mielenterveyden tasapainottelun kanssa.

Haluan myös olla rikkomassa stereotypioita, mitkä jyllää edelleen mielenterveyden ja sen ongelmien ympärillä. Faktahan on se että mielenterveys on jokaisella meistä oli se sitten terve tai sairas. Eikä elämä masennuksen kanssa mene ihan niinkään että käydään hakemassa lääkäriltä diagnoosi, lääkkeet kouraan ja kotiin. Mutta siitäkin lisää tuonnempana.

- Milla -