Lähiöunelmii

Lupasin aikasemmin avata hieman mun unelmia. Jotkut näistä on kylläkin jo toteutunu. Oon nykysi semmonen taivaanrannanmaalari että näitä haaveita ja unelmia tulee ja menee.

Pieni quote tähän alkuun.

Kun valmistuin lähihoitajaks, tiesin aina kouluttautuvani pidemmälle. Olla korkeesti koulutettu. Hain 2017 sairaanhoitajaksi (onneks en päässy) ja 2018 hain liikunnanohjaajaksi (luojan kiitos, en päässy myöskään tänne). Nyt 2020 hain kolmannen kerran AMK:hon tradenomille, olin täysin varma että tää on mun ala. Eikä tää korkeekoulutetuksi tuleminen tule suvun paineesta. Mun suku kuuluu siihen työväenluokkaan. Jos mietitään sosiaaliluokkaa. Ehkä tää käsitys tulee myös siitä kun olin 15kesänen ja turhautuneena avauduin mummolle että en jaksas olla koko kesää töissä. Sit ukki tuohtuneena anto sivu kommentin siihen jotenkin näin 'Töitä tehhään sillonkun niitä on.' Ja Milla 15v oli koko kesän töissä.

Mun unelma on ihan aina ollu tulla äidiks. Mietin jo 14-vuotiaana et tuun olee nuori äiti, tyyliin et saan sen lapsen kakskymppisenä. Täytin just 22 enkä oo lähelläkään valmis "hankkimaan" lapsia :D. Ei siihen kai ikinä voi olla täysin valmis, mut haluun "hankkia" lapset sitkun oma elämäntilanne tarjoo siihen suotuisat olosuhteet. Siks heittomerkeissä koska musta lapsia ei hankita, niinkuin jotain asiaa kaupasta. Vaan ne saadaan joko yllätyksenä tai lahjana tai parhaassa tapauksessa yllätyslahjana. Muutenkin mun koulu kestää vielä +3 vuotta joten lapsihaaveet on laitettu aarrearkkuun ullakolle. Ainiin nojoo, tarvittas siihen se mieskin vissiin, mut ei oo pois suljettu vaihtoehto että tekisin sen lapsen yksin. Eikä voi ikinään olla varma että voinko ees saada lapsia mutta ne on sen ajan murhetta sitten.  

Yks mun suurista unelmista oli myös asua ulkomailla. Pakkasin kimpsuni ja kampsuni 2019 keväällä ja lähin Ranskaan. Voi pojat, se oli mun elämän parasta aikaa. Mutta samalla koin kovaa suomi-kaipuuta. Joten päätin että tuun kasvattaa mun lapset Suomessa. Tajusin että en oikeesti ees halua asua missään muualla kuin Suomessa. Olin niin kovin kaukana mun kaikista läheisistä 3kk ja täällä suomessa asiat on oikeesti tosi hyvin. 

Joskus olin turkissa.

Sit haluun joskus ajaa semmosella hienolla autolla. Ei ehkä niin väliä onko mulla tulevaisuudessa niin hieno asunto mut auton pitää olla hieno. Oon siis omistanu joskus fiat punton (😂). Mut se oli kyllä luotettava auto. Harmi kun sille kävi vähän köpelösti. 

Mun ex-luottopeli

Sit kans unelmana on käydä lapissa ja Norjan lofooteilla. Katoin viime kesänä niin kateellisena ig feediä kun tuntu että kaikki kävi siellä ja ite oisin halunnu olla siellä kans. 

Sit tottakai mun tärkein unelma on elää ilman pelkoo siitä että masennus/uupumus/burnout/voimattomuus palais. Varmaan se tulee aina kolkuttelee silloin tällöin olkapäälle mut että se pysyis ees siellä selän takana, eikä lävähtäs 'yhenäkin' vasten kasvoja. 

Sitten oon pahemman kerran koukussa tatuointeihin ja miun unelmana on saada vasemman käden 'hiha'. Ei mikään halvin harrastus, mut oon suunnitellu tän semmoseks elämän mittaseks jutuks.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä haluisin joskus perustaa yrityksen tai olla osana johtamassa semmosta. Tää on ehkä vähän epätodennäköisin haave tässä vaiheessa elämää. Mut haluaisin joskus olla oman itteni pomo.

-Milla-

Uskon asia

Tällä viikolla vietetään mielenterveyden tietoisuus-viikkoa jonka aiheena on ystävällisyys. Tää kirjoitus menee vähän ohi aiheen mutta aattelin silti puhua vähän uskosta ja siitäkin mistä se elämän merkityksellisyys mulle tulee.

Mie en kuulu kirkkoon. Erosin siitä yli vuos sitten. Kristinusko ei oo koskettanut mun elämää oikeen milläänlailla tai no kävin joskus lapsena laulamassa joululauluja kirkossa. En usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen. Enkä helvettiin tai taivaaseen. Mulle 'uskominen' tai 'uskoon tuleminen' ei liity millään tavalla itse uskontoihin. Kunnioitan kyllä jokaisen uskomuksia ja uskominen tuo itsessään lohtua kaaoksen keskellä.

Kävin kyllä rippikoulun ja opettelin ne tärkeimmät rukoukset mutta suurin syy miksi pidin itse rippijuhlat oli raha. Kristinuskossa ja raamatussa on paljon hyviä pointteja mutta myös paljon kaikkee sellaista mitä en ymmärrä. Onhan siinä ihan sikana niitä sivujakin. Yläasteella uskonnon tunneilla mua kiinnosti enemmänkin kun puhuttiin etiikasta, moraalista ja omista arvoista. Teinkin silloin hienon esitelmän itsemurhista suomessa ja miten yleistä se loppupeleissä oli. Suomi on itsemurhatilastoissa kärkimaana, mutta nykypäivänä onneksi luvut ovat taas laskussa.

Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa.

Uskon kyllä jotenkin ’johonkin’ ylempään tahoon joka jollain tavalla ohjailee tätä elämänkulkua. Uskon siihen että kun sie teet hyvää toisille ihmisille, niin se hyvä moninkertaistuu siun omassa elämässä ja toisinpäin. Uskon että meillä kaikilla on sielu joka jättää tän ulkokuoren sittenkun aika on. Uskon että elämässä asiat järjestyy tavalla tai toisella. Onhan tässä tullu selvittyä itekkin aika hullunkurisista tilanteista ja hetkistä elämässä.

Pahimpana aikana silloinkun masennus otti vallan, niin kuolema itsessään pyöri paljon mielessä. Se sai ajattelemaan jotenkin miten pieni sitä itse on ja miten vähän aikaa 80 vuottakin täällä maapallolla loppupeleissä on. Miten nopeesti aika loppujenlopuksi menee, ja jotenkin sen ajatteleminen laitto palikoita kasaan erilailla. Mulle on nykysin tosi tärkeetä on että teen just niitä juttuja miun elämässä joista nautin. Kuolema pistää ihmisen kuin ihmisen kyllä nöyräksi elämää kohtaan. Elämä tuppaa joillakin (myös aika ajoin allekirjoittaneella) menemään semmosen suorituksen puolelle vaikka ei tän elämän kuuluis miusta olla pikajuoksua tai tuntua maratoonilta.

Me synnytään ja kuollaan ja tässä välissä pitäis jotenkin löytää se oma juttu ja merkitys tälle elämälle. Koska jos sulla ei oo merkitystä niin sustahan tuntuu että olet turha. Etkä sie voi näin isossa asiassa kattoo kaverilta, vanhemmalta, opettajalta taikka naapurilta mallia koska jos sie katot, niin sittenhän sie et kulje sitä omaa polkuas.

Uskon myös äiti maahan (koska meille suomalaisille isänmaa tarkoittaa suomea) ja siihen, että luonto pyrkii aina tasapainoon. Kun nykypäivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka se pitää pysäyttää, niin uskon että luonto löytää aina keinot! Jollain karulla tavalla Australian metsäpalot, tsunamit ja kaikki maiden katastrofaaliset asiat, näillä on joku syvempi tarkoitus kuin järkyttää ja pelottaa ihmisiä maailmalla. Jopa tää korona, joka on peräisin siis vissiin jostain lepakosta. Tää on kuin sotaa jossa vastakkaisilla puolilla on ihmiskunta ja toisella puolella näkymätön vihollinen.

Musta tää korona on jotenkin herätys siihen että tää maapallo ei kestä sitä miten me ollaan tähän asti täällä eletty. Se ei kestä lentokoneilla lentelyä tai balticilla matkailua. Puhumattakaan isojen maiden autoilu kulttuurista. Ilman laatu on monessa maassa parantunu koronan myötä. Ehkä meidän pitäis miettiä hetki ja toinenkin että pitääkö se loma oikeesti viettää etelän aurinkorannalla vai voisiko rentoutua ja nauttia elämästä vaikka lapin luonnossa tai mennä vaikka kylpylään. Toivottavasti ihmisillä rajojen avautuessa ja lentoliikenteen normalisoituessa pysyy  mielessä se, että esimerkiksi täällä suomessakin on niiin paljon nähtävää ja koettavaa. Ihan hollilla tosi kaunis luonto.  

Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään.

Onnellisuus?

Mulle se tulee siitä että saan viettää läheisten kanssa aikaa. Se tulee vapaudesta tehdä tässä elämässä kaikkea sitä mihin mun mielikuvitus vaan riittää. Vapaudesta erillaisiin valintoihin ja suunnan muuttamiseen tarvittaessa. Siitä kun saan nähä uusia paikkoja ja kokea uusia kokemuksia. Siitä että oon perusterve. Mulla ei ole mitään fyysisiä rajoitteita ja mielikin pysyy kasassa nykypäivänä tosi hyvin, myös paineen ja stressin alla. Siitä että voin harrastaa liikuntaa. Joskus nuorempana mietin että vooi kun elämä ois ihanaa ja oisin onnellinen kun se vaan ois "helppoo". Tänään aattelen niin että onneks se on ollu välillä saakelin vaikeetakin niin osaampahan sitten arvostaa tätä aikaa elämässä kun menee paremmin.

Suomi on ollut poikkeustilassa viimeksi sota-aikaan ja siksi nostaa vanhemmissa ihmisissä varmasti muistot ja tunteet pintaan. Vaikkakin eihän kaikki nytkään todellakaan joudu pelkäämään oman henkensä puolesta. Tää korona aika on ollu jokaiselle maalle ja kansalle semmoinen pieni pysähtymisen aika. Et hetkinen mitäs täällä oikein tapahtuu ja miten mie itse tässä tilanteessa teen ja miten toimisin oikein. Mites ne miun läheiset oikeesti voi? Tää on kumminkin loppupeleissä yhdistänytkin tosi paljon ihmisiä vaikka miekin olin koko maaliskuun ja huhtikuun alun aika paljon omissa oloissani. 

Tässä on linkki englanninkieliseen videoon, joka on lyhyt mutta siinä on paljon sanomaa.

Kivaa alkavaa viikonloppua ihan jokaiselle ja muistakaa olla ystävällisiä, auttaa apua tarvitsevaa, hymyillä tuntemattomillekkin ja mikä tärkeintä olla kilttejä ja myötätuntosia myös itsellenne :) 

- Milla -

Palasia menneisyydestä

Lupasin avata että miksi oon päätynyt vaihtamaan alaa. Kerron samalla vähän asianhaaroja myös miksi mun masennus ehti kehittyä jopa vaikea-asteiseksi. 

Sain varsinaisen diagnoosin lääkäriltä Syksyllä 2018. Keskivaikea masennus. Se tunne kun luen omakannasta tekstiä mitä lääkäri miusta on sinne kirjoittanut. Koin itseni lähinnä epäonnistuneeksi elämässä koska nyt se on siinä mustaa valkosella. Olin silloin 19-vuotias ja voin vaan todeta että elämäntilanne oli kehittynyt tosi rankaksi. Tulin petetyks silloisessa parisuhteessa ja kaltoinkohtelua oli muidenkin ihmisten saralta paljon tuohon aikaan. Kun oon tarkemmin miettinyt elämääni taaksepäin niin joitain oireita alkoi selvästi 7.luokalla ehkä aijemminkin en muista. Eli olin silloin jotain 12. Esimerkiksi tupakointi ja alkoholi kiinnosti ja kuuluivat elämääni jo silloin. Nykyisin en polta ja alkoholia kuluu aika vähän.

Oireilu näyttäytyi ahdistuksena, väsymyksenä ja itkuisuutena ja kävinkin yläasteella muistaakseni melkein koko 8.luokan juttelemassa koulukuraattorilla. Koulukuraattorikin yläasteella multa kysyi haluanko tavata psykologia. Vastasin vain etten halua samalla miettien, "enhän mie ole hullu??". Mainittakoon että tänäpäivänä en tunne olevani hullu vaikka on tullut nähtyä psykologia. Silloin olin tottakai nuorempi ja ajattelu oli aika mustavalkoista.

Ysiluokan alkaessa mulla oli poikaystävä johon pystyin onneksi turvautumaan tarpeen tullen. Opiskeluaikana muutin asuntolaan asumaan ja kävin vain viikonloppuisin kotona ellen mennyt poikaystävän luo viikonlopuksi tai kavereille yöksi. Ensimmäisenä vuonna ensimmäisessä työharjoittelussa päiväkoti ei tuntunut mun jutulta yhtään. Olin 3 päivän sairaslomalla akuutin stressireaktion takia. 2.vuonna toisen työharjoittelun tullessa eteen menin 2 viikkoa 3-4h yöunilla ja stressasin ja itkin koska en halunnnut mennä töihin  siilaisen akuuttiosastolle. No menin kuitenkin ja harjoittelu meni hyvin ja työharjoittelut olivat tästedes helpompia. Mietin moniamonia kertoja että lopetan koko koulun kesken, mutta painetta loi muiden ihmisten mielipiteet ja etten tiennyt mitä muutakaan tekisin. En tosiaan ollut 16-vuotiaana valmis siihen vastuuseen mitä miulta odotettiin koulussa. Kuten esimerkiksi olemaan vastuussa ihmishengistä. 

2017 vuoden alussa erosin. Olin täyttänyt marraskuussa 18 ja baarielämä maistui. Tuli käytyä ulkona aika monena viikonloppuna peräkkäin, joskus myös viikolla jos oli etäpäiviä. Valmistuin keväällä 2017 lähihoitajaksi, suurimmilta osin kiitettävillä arvosanoilla, mutta olin suoraan sanottuna melkein jo loppu silloin. Valmistuminen oli omalta osaltaan helpottavaa ja ihanaa mutta samalla vaikea ja jopa ahdistavakin asia, koska en tiennyt yhtään mitä tekisin elämälläni seuraavaksi.

 Päädyin kumminkin tekemään töitä eri työpaikoissa vanhuspuolella kesän ja syksyn ja Burn outtihan siinä kehittyi aika nopeasti. Aloin taas seurustelemaan eri henkilön kanssa kylläkin ja tällöin mietin ensimmäisiä kertoja etten selviä jos en hae apua itselleni. Kävin vähän aikaa psykiatrisella sairaanhoitajalla mutta hoitosuhde loppui koska en tullut hänen kanssaan oikein toimeen ja vaihdoin toiselle sh:lle mutta ahdistus ja masennus oireiluni lievittyi ja päädyimme lopettamaan hoitosuhteen.

Aloin miettiä 2018 kevättalvella elämässäni muita vaihtoehtoja ja kiinnostuin liikunta-alasta.  Olinhan "käynyt salilla" 14 vuotiaasta lähtien ja nautin siitä kun sain liikuttaa kehoani. Hain Kajaanin ammattikorkeakouluun liikunnanohjaajaksi, en päässyt, mutta aloitin opinnot Itä-suomen Liikuntaopistolla jota kävin kuukauden kunnes lopetin.

Nyt eletään syksyä 2018. Niin kuin aikaisemmin mainitsin elämässäni oli käynyt vastoinkäymisiä. Menin yksityiselle lääkärille PK-terveyteen (hieman vastentahtoisesti edelleen) hakemaan lääkityksen sekalaiseen ahdistus- ja masennus oireiluun. Koulun lopetettuani olin suoraan sanottuna paniikissa itseni kanssa ja päädyin hoitajan kanssa yhteistuumin pariksi päiväksi huilimaan osastolle jonka jälkeen aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla säännöllisesti.

Elämä tuntui ammattiavun ja lääkityksen kanssa helpottuvan. Olin aina unelmoinut asuvani ulkomailla ja päätin lähteä keväällä 2019 tavoittelemaan tätä unelmaa ranskaan ja vietin 3kk Aupairina. Palasin suomeen, pidin vähän lomaa ja tein töitä päiväkodissa. En kuunnellut yhtään itseäni taikka omia voimavarojani ja kirjoitin puolen vuoden sopparin toiseen päiväkotiin ja oho hups jonkun asteinen hermoromahdus, päivystykseen ja siitä taas muutamaksi päiväksi osastolle lepäämään. Lisää diagnoosia, 

lääkityksen nostoa ja, sairaslomaa tällä kertaa vähän pidemmäksi aikaa.

Jos oon jotain oppinut menneisyydestä, niin kuuntelemaan itseäni, ettei mentäis liian kovalla vauhdilla elämässä eteenpäin. Valmiissa maailmassa kenelläkään ei pitäisi olla kiire. Oikeastaan vihaan koko sanaa kiire koska ite nään niin että siinä on kyse vaan oman elämän priorisoinnista. Vaikka tekisi mieli välillä paahtaa sata lasissa menemään, tehdä sitä, tätä ja tuota, mutta mitä luultavammin semmoinen homma loppuisi mulla ainakin aika lyhyeen. Ei ole heikkoa pyytää apua, silloinkun sitä tuntee tarvitsevansa. Mietin itsekkin leimaantuvani kun kävelen hoitajan tai terapeutin vastaanotolle. Mutta loppupeleissä mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset siusta ajattelee?Jokaiselle oma terveys on tai ainakin pitäisi olla kaikkein tärkein asia maailmassa. Mikään työpaikka, koulupaikka tai toinen ihminen ei ole yhtä tärkeä kuin sinä itse. 

Miksi en aikaisemmin tajunnut että sairastan masennusta?

Miksi ja miksi just minä joudun kokemaan kaiken tämä, noh syitä on tosi monia. Ensinnäkin en ole tiennyt masennuksesta. Sitten kun tutustuin masennukseen, niin en välttämättä nähnyt sitä itsessäni. Olen käynyt lääkärissä oireiluni vuoksi 3 kertaa. Tänne mun ois ehkä ensisijaisesti pitänytkin suunnata, mutta on turhaa jossitella  jälkikäteen.

Oon myös aina ollut todella huono puhumaan omista asioistani. Oon kehittynyt tän asian saralla tosi paljon jo mutta tietyt tavat ja selviytymiskeinot on todella syvälle juurtuneet ja vaikea kitkeä pois täysin. Oon elänyt elämääni jotenkin muiden ihmisten kautta tosi pitkään. Kunhan mun ympärillä olevat ihmiset vaan voi hyvin, ja kunhan kaikilla muilla on mahdollisimman hyvä olla, niin ehkä miekin voin hyvin? Asiahan ei näin ole ollut loppupeleissä mutta omassa illuusiossa on ollut turvallisempaa elää.

 Olen ollut aina se joka auttaa ja ottaa kantaakseen kun joku muu tarvitsee apua. En ole osannut nuorempana ottaa vastaan tarjottua apua, saatikka sitä keneltäkään pyytää. Voisi sanoa että olen aika ”perus suomalainen” ollut siinä mielessä. Yksin on pärjätty aina aikaisemminkin, niin miksi tarvitsisi hakea apua ulkopuolelta. Suomalainen sisukkuus kääntyi itseään vastaan :D  Saamani kasvatus on myös vaikuttanut yhtenä tekijänä, tietenkään ketään syyllistämättä. Miun elämän aikuiset ihmiset eivät ole oikein osanneet suhtautua miun mielialan muutoksiin. 'Ota vähän monivitamiini poretablettia niin kyllä se väsymys siitä väistyy' ja niin edelleen. Ei siis ole mitään ongelmaa vitamiineja kohtaan, syön tälläkin hetkellä monivitamiinia ja d-vitamiinia. Tän asian (eli oman mieleni) eessä oon oikeestaaan uskaltanut olla täysin rehellinen vaan lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle koska ne on tuntemattomia ihmisiä, eikä ne turhaan huolestu.

- Milla -