Lupasin
avata että miksi oon päätynyt vaihtamaan alaa. Kerron samalla vähän asianhaaroja myös miksi mun masennus ehti kehittyä jopa vaikea-asteiseksi.
Sain
varsinaisen diagnoosin lääkäriltä Syksyllä 2018. Keskivaikea masennus. Se tunne kun luen omakannasta tekstiä mitä lääkäri miusta on sinne kirjoittanut. Koin itseni lähinnä epäonnistuneeksi elämässä koska nyt se on siinä mustaa valkosella. Olin silloin 19-vuotias ja voin vaan todeta että elämäntilanne oli kehittynyt tosi
rankaksi. Tulin petetyks silloisessa parisuhteessa ja kaltoinkohtelua
oli muidenkin ihmisten saralta paljon tuohon aikaan. Kun
oon tarkemmin miettinyt elämääni taaksepäin niin joitain oireita
alkoi selvästi 7.luokalla ehkä aijemminkin en muista. Eli olin
silloin jotain 12. Esimerkiksi tupakointi ja alkoholi kiinnosti ja
kuuluivat elämääni jo silloin. Nykyisin en polta ja alkoholia
kuluu aika vähän.
Oireilu
näyttäytyi ahdistuksena,
väsymyksenä ja itkuisuutena
ja kävinkin yläasteella muistaakseni
melkein koko 8.luokan
juttelemassa koulukuraattorilla.
Koulukuraattorikin
yläasteella
multa kysyi
haluanko tavata psykologia. Vastasin
vain etten
halua samalla miettien, "enhän mie ole hullu??".
Mainittakoon
että
tänäpäivänä en tunne olevani hullu vaikka on
tullut
nähtyä
psykologia. Silloin
olin tottakai nuorempi ja ajattelu oli aika mustavalkoista.
Ysiluokan
alkaessa mulla oli poikaystävä johon
pystyin onneksi turvautumaan tarpeen tullen. Opiskeluaikana
muutin asuntolaan asumaan ja kävin vain viikonloppuisin kotona ellen
mennyt poikaystävän luo viikonlopuksi tai kavereille
yöksi.
Ensimmäisenä
vuonna ensimmäisessä työharjoittelussa päiväkoti ei tuntunut mun
jutulta yhtään.
Olin
3 päivän sairaslomalla akuutin stressireaktion takia. 2.vuonna
toisen työharjoittelun tullessa eteen menin 2 viikkoa 3-4h yöunilla
ja stressasin
ja itkin koska
en halunnnut mennä töihin siilaisen akuuttiosastolle. No
menin kuitenkin ja harjoittelu meni hyvin ja työharjoittelut olivat
tästedes helpompia. Mietin
moniamonia kertoja että lopetan koko
koulun kesken,
mutta painetta loi muiden
ihmisten
mielipiteet ja etten
tiennyt mitä muutakaan tekisin. En tosiaan ollut 16-vuotiaana valmis siihen vastuuseen mitä miulta odotettiin koulussa. Kuten esimerkiksi olemaan vastuussa ihmishengistä.
2017 vuoden alussa erosin. Olin täyttänyt
marraskuussa 18 ja baarielämä
maistui. Tuli käytyä ulkona
aika monena viikonloppuna peräkkäin, joskus myös viikolla jos oli
etäpäiviä. Valmistuin keväällä 2017 lähihoitajaksi, suurimmilta osin kiitettävillä arvosanoilla,
mutta olin suoraan sanottuna melkein
jo loppu
silloin.
Valmistuminen oli omalta osaltaan helpottavaa ja ihanaa mutta samalla
vaikea ja jopa ahdistavakin asia, koska en tiennyt yhtään mitä
tekisin
elämälläni
seuraavaksi.
Päädyin kumminkin tekemään
töitä eri työpaikoissa vanhuspuolella kesän ja
syksyn ja Burn outtihan siinä kehittyi
aika nopeasti.
Aloin taas seurustelemaan eri henkilön kanssa kylläkin ja
tällöin
mietin ensimmäisiä kertoja etten selviä jos en hae apua itselleni.
Kävin vähän aikaa psykiatrisella sairaanhoitajalla mutta
hoitosuhde loppui koska en tullut hänen kanssaan oikein toimeen ja
vaihdoin toiselle sh:lle mutta ahdistus ja masennus oireiluni
lievittyi ja päädyimme lopettamaan hoitosuhteen.
Aloin
miettiä 2018 kevättalvella elämässäni muita vaihtoehtoja ja
kiinnostuin liikunta-alasta. Olinhan "käynyt salilla" 14 vuotiaasta lähtien ja nautin siitä kun sain liikuttaa kehoani. Hain Kajaanin
ammattikorkeakouluun liikunnanohjaajaksi,
en päässyt, mutta aloitin opinnot Itä-suomen Liikuntaopistolla
jota kävin kuukauden kunnes lopetin.
Nyt
eletään syksyä 2018. Niin kuin aikaisemmin mainitsin elämässäni
oli käynyt vastoinkäymisiä.
Menin yksityiselle lääkärille PK-terveyteen (hieman
vastentahtoisesti edelleen) hakemaan lääkityksen sekalaiseen
ahdistus- ja
masennus
oireiluun. Koulun lopetettuani olin suoraan sanottuna paniikissa
itseni kanssa
ja päädyin hoitajan kanssa yhteistuumin pariksi päiväksi
huilimaan osastolle
jonka jälkeen
aloin käymään
psykiatrisella sairaanhoitajalla säännöllisesti.
Elämä
tuntui ammattiavun ja lääkityksen kanssa helpottuvan.
Olin aina
unelmoinut asuvani ulkomailla ja
päätin lähteä keväällä 2019
tavoittelemaan
tätä unelmaa
ranskaan ja
vietin 3kk
Aupairina.
Palasin suomeen, pidin vähän lomaa ja tein töitä päiväkodissa. En
kuunnellut yhtään itseäni taikka omia voimavarojani ja kirjoitin
puolen vuoden sopparin toiseen päiväkotiin
ja oho
hups
jonkun
asteinen hermoromahdus,
päivystykseen
ja siitä taas
muutamaksi
päiväksi osastolle lepäämään.
Lisää
diagnoosia,
lääkityksen nostoa
ja, sairaslomaa tällä
kertaa vähän pidemmäksi aikaa.
Jos
oon jotain oppinut menneisyydestä, niin kuuntelemaan itseäni, ettei
mentäis liian kovalla vauhdilla elämässä eteenpäin. Valmiissa
maailmassa kenelläkään ei pitäisi olla kiire. Oikeastaan vihaan koko sanaa kiire koska ite nään niin että siinä on kyse vaan oman elämän priorisoinnista. Vaikka tekisi mieli
välillä paahtaa sata lasissa menemään, tehdä sitä, tätä ja tuota, mutta mitä
luultavammin semmoinen homma loppuisi mulla ainakin aika lyhyeen. Ei
ole heikkoa pyytää apua, silloinkun sitä tuntee tarvitsevansa.
Mietin itsekkin leimaantuvani kun kävelen hoitajan tai terapeutin vastaanotolle.
Mutta loppupeleissä mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset siusta ajattelee?Jokaiselle
oma terveys on tai ainakin pitäisi olla kaikkein tärkein asia maailmassa.
Mikään työpaikka, koulupaikka tai toinen ihminen ei ole yhtä tärkeä kuin sinä itse.
Miksi
en aikaisemmin tajunnut että sairastan masennusta?
Miksi
ja miksi just minä joudun kokemaan kaiken tämä, noh syitä on tosi
monia. Ensinnäkin en ole tiennyt masennuksesta. Sitten kun tutustuin
masennukseen, niin en välttämättä nähnyt sitä itsessäni. Olen
käynyt lääkärissä oireiluni vuoksi 3 kertaa. Tänne mun ois ehkä
ensisijaisesti pitänytkin suunnata, mutta on turhaa jossitella jälkikäteen.
Oon myös aina ollut todella huono puhumaan omista asioistani. Oon kehittynyt tän asian saralla tosi paljon jo mutta tietyt tavat ja selviytymiskeinot on
todella syvälle juurtuneet ja vaikea kitkeä pois täysin. Oon
elänyt elämääni jotenkin muiden ihmisten kautta tosi pitkään.
Kunhan mun ympärillä olevat ihmiset vaan voi hyvin, ja kunhan
kaikilla muilla on mahdollisimman hyvä olla, niin ehkä miekin voin
hyvin? Asiahan ei näin ole ollut loppupeleissä mutta omassa
illuusiossa on ollut turvallisempaa elää.
Olen ollut aina se joka auttaa ja ottaa kantaakseen kun joku muu tarvitsee apua. En ole osannut nuorempana ottaa vastaan tarjottua apua, saatikka sitä keneltäkään pyytää. Voisi sanoa että olen aika ”perus suomalainen” ollut siinä mielessä. Yksin on pärjätty aina aikaisemminkin, niin miksi tarvitsisi hakea apua ulkopuolelta. Suomalainen sisukkuus kääntyi itseään vastaan :D Saamani kasvatus on myös vaikuttanut yhtenä tekijänä, tietenkään ketään syyllistämättä. Miun elämän aikuiset ihmiset eivät ole oikein osanneet suhtautua miun mielialan muutoksiin. 'Ota vähän monivitamiini poretablettia niin kyllä se väsymys siitä väistyy' ja niin edelleen. Ei siis ole mitään ongelmaa vitamiineja kohtaan, syön tälläkin hetkellä monivitamiinia ja d-vitamiinia. Tän asian (eli oman mieleni) eessä oon oikeestaaan uskaltanut olla täysin rehellinen vaan lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle koska ne on tuntemattomia ihmisiä, eikä ne turhaan huolestu.
Olen ollut aina se joka auttaa ja ottaa kantaakseen kun joku muu tarvitsee apua. En ole osannut nuorempana ottaa vastaan tarjottua apua, saatikka sitä keneltäkään pyytää. Voisi sanoa että olen aika ”perus suomalainen” ollut siinä mielessä. Yksin on pärjätty aina aikaisemminkin, niin miksi tarvitsisi hakea apua ulkopuolelta. Suomalainen sisukkuus kääntyi itseään vastaan :D Saamani kasvatus on myös vaikuttanut yhtenä tekijänä, tietenkään ketään syyllistämättä. Miun elämän aikuiset ihmiset eivät ole oikein osanneet suhtautua miun mielialan muutoksiin. 'Ota vähän monivitamiini poretablettia niin kyllä se väsymys siitä väistyy' ja niin edelleen. Ei siis ole mitään ongelmaa vitamiineja kohtaan, syön tälläkin hetkellä monivitamiinia ja d-vitamiinia. Tän asian (eli oman mieleni) eessä oon oikeestaaan uskaltanut olla täysin rehellinen vaan lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle koska ne on tuntemattomia ihmisiä, eikä ne turhaan huolestu.
- Milla -