Selviytymismoodi

Oon tässä lähiaikoina paljon miettinyt unelmia ja itsetuntoon liittyviä asioita. Oon niin kiitollinen että että näitä asioita löytyy miulta nykypäivänä.

Näin ei oo aina ollu. Kun elää monta vuotta vain selviytymismoodissa, niin aivokapasiteetista ei oikeastaan jää tilaa haaveilulle, unelmille ja kaikelle semmoiselle luovalle ajattelulle muutenkaan. Sitten niiden vuosien jälkeen, jotka on taistellu siinä selviytymismoodissa on vaan yksinkertasesti liian uupunut siitä omaa päätään vastaan taistelusta, joten siinä menee oma aikansa kun stressihormoonit väistyy ja kortisoli poistuu kehosta

Nätti auringonlasku

Ihmettelin aina kun kaikki puhui 'seuraa sun unelmia' tai 'mene intohimojasi kohti'. Mulla ei yksinkertaisesti kolme vuotta sitten ollut minkäänlaisia unelmia. Oikeastaan tän kolmen vuoden aikana olen vasta kunnolla oikeasti elänyt, enkä ole ollut vain olemassa. Ehkä näin on koska olen tajunnut, etten tarvitse kenenkään muun lupaa elääkseni omanlaistani elämää.

Suuri apu minkä oon terapiasta saanu on haitallisten ajatusmallien deletointi. Tein tosi paljon ennen sitä että kun alkoi mennä hyvin, Olin vaan huolissani siitä, että millon alkaa mennä taas huonosti. Well well kehä oli valmis, ettei ees osannu nauttia ajasta joka oli seesteistä ja kun tuli huonompi kausi, niin sitähän oli vatvonut koko sen ajan jo valmiiksi. Toki edelleen tiedostan että huonompien kausien mahdollisuus on iso, mutta seesteisemän ajan tullessa osaan pysähtyä ja nauttia siitä. 

Repäsin ja kokeilin miten punanen huulipuna sopii miulle.

Vaikka oon ollu aina perus positiivinen ihminen niin terapian myötä oon huomannu myös, miten kamalan negatiivisesti puhui itselleen ja ajatteli itsestään. Tosi paljon on jäänyt asioita tekemättä, kun pelkäsi epäonnistumista ja kyseenalaisti omia kykyjä selviytyä. Huono itsetunto vaikeutti elämää myös tosi ihmissuhteiden osalta. 

Ilman terapiaa en ois ikimaailmassa hakeutunu ammattikorkeakouluun. Oisin menny siitä mistä aita on matalin, ja suorittanu tutkinnon ammattikoulussa. Enkä siis tarkoita että ammattikoulu tasosissa tutkinnoissa ois mitään vikaa ja kaikkien pitäisi mennä korkeakouluun. Vaan esim terapeutti tiesi kuinka hyvin numeroin olin suorittanu sosiaali- ja terveysalan. Joten merkonomi ala miulle ois ollu aika helppo.

Mun kaveri valmistui lähihoitajaksi, niin juhlistettiin sitä vähäsen.

Yksi iso askel, mikä on tuonut rauhaa sielulleni, on se, että olen oppinut elämään epävarmuudessa. Varsinkin näin korona-aikana koko maailman tilanne on vähän epävarma. Pystytäänkö me nujertamaan tätä virusta vai jääkö se meijän arkeen ikuisiks ajoiks. Jatkuuko koulu kuukauden päästä etänä vai päästäänkö jo fyysisesti kouluun. Kaikki on kokoajan niin vaakalaudalla, että on oikeastaan vaan pakko löytää keinoja sopeutua. Elämä on jatkunut elämisen arvoisena rajoituksista huolimatta, vaikkakin kyllä tätä koronaväsymystä on ilmassa itsellänikin.

-Milla-

Opiskelu ja mielenterveysstigma

 

Mullon ollu ihan älyttömän inspiroitunu olo. Kun hain kouluun en tienny että opiskelu voi olla näin kivaa. Mitä enemmän saan tietoo, sitä enemmän oon varmempi että oon oikeessa koulussa, oikeella alalla. Oppimassa uutta tietoo minuu kiinnostavista asioista. ja tää fiilis on niin huikee. Uskon et kaiken on pitäny mennä aikasemmin just niin mönkään kuin asiat on menneet. On pitäny yrittää just niin montaa väärää polkuu, et se oikee tulee kohalle. 

Aloitin siis opinnot tänä syksynä Karelian ammattikorkeakoulussa, tradenomin liiketalouden linjalla. Koulu on ollut odotuksien mukaista. Toki etäopiskelu tuottaa vähän omia haasteita motivaatiossa. Miusta ois kivempi mennä sinne kouluun istumaan, kun tää koti on kumminkin itselle semmoinen 'turvapaikka'. Tosi usein lähtee touhuamaan kaikkea muuta kuin keskittyy siihen 3h kestävään luentoon. Nyt Karelia ilmottikin että koulu siirtyy melkein kokonaan edäksi koska joensuussa tartunnat ovat lisääntyneet niin paljon.. Jään itsekkin innolla odottamaan mitä loppuvuoden opiskelusta oikein tulee. Mutta onneksi joululomakin lähestyy kovaa vauhtia.

  Mitä pidemmälle opinnot menee sitä varmemmaks muutun siitä että tää on se mun juttu. Mulla on koko sydän mukana opinnoissa. Varsinkin yrittäjyys on tosi mielenkiintoista ja siitä meille paljon puhutaan. En nyt ihan joka aamu mee into pinkeenä kouluun (lue: aukaise läppäriä) mutta melkein. Niin se yrittäjyys, mulle on herännyt ajatus että perustasin joskus ehkä hyvinvointialan yrityksen. Näin voisin hyödyntää lähihoitajan osaamistani. En oo vielä todellakaan varma asiasta. Kuhan höpöttelen. Pikkuhiljaa kumminkin annan näiden yrittäjyys ajatuksien muhia ja muotoutua. Paljon on vielä opittavaa ja opiskeltavaa.

Osallistuin opiskeluideni ohessa Polku-viikkoon ja siellä oli yrittäjiä kertomassa omia yrittäjyys tarinoitaan. Siellä oli puhumassa Hjallis Harkimo ja se sano jotenkin tällee että ei yrittäjäks synnytä, yrittäjäks opitaan. Se oli omia epävarmuuksia huojentava ajatus.

 

Näiden tilastojen takia, miten ihmeessä psykoterapeutin koulutus voi olla vielä tänä päivänä niin kallis, kun selvästi suomalaiset tarviis terapiaa..

 

Ihmismieli on välillä niin hassu. Koulun alettua mietin todella paljon että mitäköhän mun luokkalaiset musta miettii. Koin että oon niin eri lähtökohista kuin kaikki muut. Osaakohan ne ymmärtää mua. Pitääköhän ne mua outona. Tää pelko kumminkin hälveni tosi nopeaa kun yks mun luokkalainen oli eksynyt mun blogiin ja tuli kertomaan että oon tosi hyvä kirjottaa ja on hyvä että avaudun julkisesti tänne näistä asioista. Mun alkuperäinen tarkotushan tälle blogille on ollut poistaa stigmaa mielenterveysongelmien ympäriltä. Miusta sitä stigmaa ei voi olla liikaa poistamassa. 

 

Kerron nyt tähän samaan syssyyn myös, että olin itsepuolustus kurssilla ja tunnin vetäjä jotenkin ilmaisi että kadulla mielenterveysongelmaiset ja päihdeongelmaiset voi olla niitä uhkaavia tekijöitä. Jotenkin itselläni särähti korvaan et hei, täällä kurssillasikin on kans eräs mielenterveyden kanssa kamppaileva. Ehkä hän ei tarkoittanut sitä niin kirjaimellisesti, kuin mitä omia ajatuksia tulvi tästä päähän. Mutten jaksanut takertua hänen sanoihinsa. Pakko myöntää, meni kyllä ihon alle. Joten tää mitä yritän viestiä mun teksteillä, ei todellakaan oo turhaa. Asennemuutosta mt-ongelmiin ja niihin suhtautumisessa kaivataan vielä paaljon täällä suomessakin.

-Milla-