Selviytymismoodi

Oon tässä lähiaikoina paljon miettinyt unelmia ja itsetuntoon liittyviä asioita. Oon niin kiitollinen että että näitä asioita löytyy miulta nykypäivänä.

Näin ei oo aina ollu. Kun elää monta vuotta vain selviytymismoodissa, niin aivokapasiteetista ei oikeastaan jää tilaa haaveilulle, unelmille ja kaikelle semmoiselle luovalle ajattelulle muutenkaan. Sitten niiden vuosien jälkeen, jotka on taistellu siinä selviytymismoodissa on vaan yksinkertasesti liian uupunut siitä omaa päätään vastaan taistelusta, joten siinä menee oma aikansa kun stressihormoonit väistyy ja kortisoli poistuu kehosta

Nätti auringonlasku

Ihmettelin aina kun kaikki puhui 'seuraa sun unelmia' tai 'mene intohimojasi kohti'. Mulla ei yksinkertaisesti kolme vuotta sitten ollut minkäänlaisia unelmia. Oikeastaan tän kolmen vuoden aikana olen vasta kunnolla oikeasti elänyt, enkä ole ollut vain olemassa. Ehkä näin on koska olen tajunnut, etten tarvitse kenenkään muun lupaa elääkseni omanlaistani elämää.

Suuri apu minkä oon terapiasta saanu on haitallisten ajatusmallien deletointi. Tein tosi paljon ennen sitä että kun alkoi mennä hyvin, Olin vaan huolissani siitä, että millon alkaa mennä taas huonosti. Well well kehä oli valmis, ettei ees osannu nauttia ajasta joka oli seesteistä ja kun tuli huonompi kausi, niin sitähän oli vatvonut koko sen ajan jo valmiiksi. Toki edelleen tiedostan että huonompien kausien mahdollisuus on iso, mutta seesteisemän ajan tullessa osaan pysähtyä ja nauttia siitä. 

Repäsin ja kokeilin miten punanen huulipuna sopii miulle.

Vaikka oon ollu aina perus positiivinen ihminen niin terapian myötä oon huomannu myös, miten kamalan negatiivisesti puhui itselleen ja ajatteli itsestään. Tosi paljon on jäänyt asioita tekemättä, kun pelkäsi epäonnistumista ja kyseenalaisti omia kykyjä selviytyä. Huono itsetunto vaikeutti elämää myös tosi ihmissuhteiden osalta. 

Ilman terapiaa en ois ikimaailmassa hakeutunu ammattikorkeakouluun. Oisin menny siitä mistä aita on matalin, ja suorittanu tutkinnon ammattikoulussa. Enkä siis tarkoita että ammattikoulu tasosissa tutkinnoissa ois mitään vikaa ja kaikkien pitäisi mennä korkeakouluun. Vaan esim terapeutti tiesi kuinka hyvin numeroin olin suorittanu sosiaali- ja terveysalan. Joten merkonomi ala miulle ois ollu aika helppo.

Mun kaveri valmistui lähihoitajaksi, niin juhlistettiin sitä vähäsen.

Yksi iso askel, mikä on tuonut rauhaa sielulleni, on se, että olen oppinut elämään epävarmuudessa. Varsinkin näin korona-aikana koko maailman tilanne on vähän epävarma. Pystytäänkö me nujertamaan tätä virusta vai jääkö se meijän arkeen ikuisiks ajoiks. Jatkuuko koulu kuukauden päästä etänä vai päästäänkö jo fyysisesti kouluun. Kaikki on kokoajan niin vaakalaudalla, että on oikeastaan vaan pakko löytää keinoja sopeutua. Elämä on jatkunut elämisen arvoisena rajoituksista huolimatta, vaikkakin kyllä tätä koronaväsymystä on ilmassa itsellänikin.

-Milla-

Kasvukipuilua ja ammatti-identiteetti

En taaskaan osannu valita yhtä otsikkoo. Joten kirjotin sit taas kaks, toivottavasti teitä ei haittaa.

Oon hirveen pohdiskeleva ja mietiskelevä ihmistyyppi. Mulla on kokoajan joku pieni prosessi käynnissä itseni kanssa. Toki johtuu myös siitä, että käyn terapiassa ja puhun siellä 45 minuuttia vaan itsestäni ja kaikesta siitä mitä tapahtuu mun ympärillä. Haluun kasvaa ja kehittyy vähä niinkun kokoajan. Tehä tänään asioita paremmin kuin esim viime viikolla, viime kuussa ja viime vuonna. Yhteiskunnan paineesta ja sen silmissä olla tehokkaampi ja jotenkin hyödyksi täällä. Kun pitäis hankkia mainetta ja mammonaa tai mistä ikinä ihmiset saakaan tyydytystä itselleen ja näyttää muille et kyllä mä pärjään! Kuka pystyy samaistumaan?

Tällä hetkellä en jaksa.

Noin, nyt se on sitten sanottu. Mulla on menny autopilotti päälle. Suoritan vaan kaiken pakollisen ja yritän olla siihen tyytyväinen. Tälleen kai ne ruuhkavuosia elävät, pienten lasten vanhemmatkin tekee. Tässäkö se armollisuus taas itteensä kohtaan mitataan? En ainakaan haluu mennä aidan ali. Mutta tää asia ei ole mun haluamisesta kiinni. 

Jos tässä maailmassa kaikki ois mahollista, asusin linnassa, jossa mulla ois palvelijoita. Mun palvelijat siivois ja tekis hyvää ruokaa mulle, maksais mun laskut jne. Eikä mun ei tarviis miettiä tätä "aikuisten elämää". Olisin vaan ja nauttisin elämästä niin paljon kuin vaan suinkin pystysin. Ei ois rahahuolia, ei ammatti-identiteetti huolia, ei yksinäisyyttä eikä varsinkaan masennuksia. Ja sit toivon myös maailmanrauhaa ja että kaikilla ois hyvä olla ja elää täällä maapallon päällä.

Lohduttavaa on ettei, mun ei tarviikkaan jaksaa. Mua väsyttää tää kaamos ja kaikki informaatio koronasta, niinkun kaikkia muitakin. Se on ihan ok. Mulla on lupa nojata just nyt miun ympärillä oleviin ihmisiin. Terapeuttiin, kavereihin, veljeen ja isovanhempiin. Samalla tavalla kun ne pystyy tarpeen vaatiessa nojaamaan muhun. Sillonku mie jaksan paremmin, ettei kukaan meistä kaadu kumoon täällä. Taino terapeutti ei kyl nojaa muhun millonkaa, mutta ymmärsitte varmaan pointin.

Tää etten jaksa, on ollu mulle hirmu vaikeeta myöntää. Nyt pystyn sen myöntää, että tää "aikuisten elämä" saa kenet vaan väsyneeks, jos siinä tapahtuu liikaa kaikkee samaan aikaan. Varsinkin toi korona ja siitä johtuva 'maailmantuska', väsyttää. Mie saan hyvällä omatunnolla kattoo illat netflixii viltin alla kynttilän valossa. Sinne salille tai lenkille ei oo pakko pinkoo joka ilta. Miulla on lupa että saan väsyä. Mitä kovempaa yritän taistella omaa mieltäni vastaan, sitä väsyneemmäks vaan tunnen itteni. Se on ihan turhaa ja onneks sen nyt tänä syksynä vihdoin tajusin. Sillon kun väsyttää, niin sillon levätään. Eikä yritetä taistella sitä väsymystä vastaan. Joten nyt annan vaan ihan kaiken olla, niinkuin ne on. Kaikki hyvä ja tarvittava on nyt tässä. Eikä mitään enempää. 

Myrkyllisten ihmisten lisäks, myrkyllisintä tässä elämässä on valehella itelleen. Kaikki sitä toki täällä tekee, tietosesti tai tiedostamatta. Mutta paras tapa elää on puhua aina totta ja olemalla rehellinen. Niin itselleen kuin muillekkin. Eikös niin lapsillekin opeteta. Mihinkä se rehellisyys aikuisena muka häviäis?

Ammatti-identiteetti hukassa, mistä sen löytää ? Vai tarviiko sen ees vielä löytyä?

Oon miettiny tosi paljon itteeni ja elämääni. Huomaan olevani tosi hukassakin sen suhteen kuka oon ammatillisesti. Oon pitäny huolen muista tosi pitkään ja oon ollu hoitaja kolme vuotta. 14-vuotiaana olin ekaa kertaa hoitamassa naapurin lapsia kesän. Tiiän etten edelleenkään jaksaisi hoitaa muita, koska sitten unohan herkästi itseni ja omat tarpeeni. Mun täytyy vielä opetella pitämään huolta itsestäni ja omasta elämästäni. Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa voin olla huolehtimassa muista, unohtamatta tietenkään itseäni. Se on niiiin paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Tekis niin paljon mieli sohaista muurahaispesää ja kokeilla mennä töihin. 

Ammatti-identiteetin muuttaminen joksikin toiseksi ei ookkaan niin yksinkertasta kuin alussa aattelin. Kaipaan työskentelemään takaisin lasten pariin tosi paljon. Haluisin leikkii, ohjata, antaa syliä ja letittää tyttöjen hiuksia ja sanoo niille että älkää ikinä värjätkö niitä sitten, koska hiusvärit on myrkkyä. Mun pikkuserkku sai avokkinsa kanssa maailman söpöimmän tyttövauvan. Myönnetään, nosti hieman vauvakuumeen itselläkin. 

Mulle tuli myös vastaan 2017 vuonna kirjoittamani portfolio hoitotyöstä. Luin mun ajatuksia mikä kasvu mussa tapahtu lähihoitaja koulun aikana. Niin hassua koska en ollu ees muistanu sen olemassaoloo. Enkä ollu ees lukenu sitä sen jälkeen kun sen opettajalle palautin. Olihan sen kirjottaminen sillon musta 'ihan perseestä'. Miettiä nyt jotain hoitotyön filosofiaa tai ammatillista kasvua ja tulevaisuutta. Hei haloo, yritän edelleenkin vaan jotenkin selvitä tästä päivästä, niin kattoo sitten huomista. Mutta joo tosiaan, nyt se on onneksi kivana muistona niistä ajoista.

Tässä on ote mun hoitotyön portfoliosta.

 Puhun kavereiden kanssa hieman negatiiviseen sävyyn sote-alasta sekä kaikesta sen ympärillä. Koen että se on ollu osatekijänä siihen, miks oon ylipäätään sairastunu masennukseen. Mun kaveri opiskelee just lähihoitajaks ja saan (joudun) kuunnella sen juttuja. Miten innoissaan se on kaikesta uudesta ja jännästä. Kaikesta siitä, mikä oli mullekkin joskus uutta ja jännää. Oon mun kaverista tosi ylpee, kun se on löytäny sen oman juttunsa. Joka toinen tuntuu olevan täällä jollakin tavalla vähän hukassa. Se on hienoo kun tietää, että ees joku tekee elämässään just sitä mistä tykkää. Lähihoitajana et voi (tai niiden ei ainakaan pitäisi) toimia, jos sulla ei oo sydän siinä tekemisessä mukana. Ne keillä ei oo, niin sen huomaa kilometrin päästä. Lähihoitajan työtä ei turhaan sanota kutsumusammatiks, koska sitä se on. Siinä työssä ei pärjää ihan kuka vaan ja sitten on meitä ketkä väsyy liikaa ja ei halua enää työskennellä siinä ammatissa. Se on tosi rankkaa ja siinä ollaan tekemisissä nimenomaan elämän kipeimpien ääripäiden kanssa ja niiden asioiden keskellä. Kuoleman ja sit taas uuden elämän. Sairauksien mut sit taas tervehtymisen. Surun ja pelon ja sit taas ilon ja onnellisuuden, ja kaikkien tunteitten mitä noiden väliin mahtuukaan.

En ois se ihminen mikä oon tänään, ilman lähihoitajaks valmistumista. Oon nähny ja kuullu niin paljon kaikenlaista, mitä joku ei kuule tai nää koko elämänsä aikana. Mua itseäni viisaammilta ja vanhemmilta ihmisiltä. Ne on tarinoita ajasta, jollon en ollu ees syntyny. Ne on välillä tosi surullista kuultavaa, miten elämä joillain vaan menee päin helve*tiä. Ne on myös opetuksia elämästä, mitä en oo oikeesti nähnyt paljoa mitään vielä loppupeleissä. Vaikka aina niin luulen. Noita asioita ei opita oppikirjoista, silti musta noi on hirveen arvokkaita asioita.

Sitten taas oon ollu opettamassa päiväkodissa pienille ihmisille, niitä elämäntaitoja mitä oon tähän mennessä oppinu. Oon omalla tavallani tosi ylpee itsestäni, koska tiiän että moni lopettaa sen koulun kesken. Mutta oon samaan aikaan tosi surullinen ja pettynyt itseeni, koska en kykene työskentelemään sillä alalla täyspäiväisesti. Toisista ihmisistä huolehtiminen oman terveyden kustannuksella ei oo missään tapauksessa järkevää. Mainitsin portfoliossakin sanan kasvukipuilu. Sitä se taitaa nytkin olla, oletan. 

Nyt mun pitäis miettiä ihan täysin uusiks mikä musta tulee isona, siis kai niitä aikuisiks sanotaan? Höpöhöpö, en aijo ikinä kasvaa aikuiseks. Mulla tulee aina löytymään pieni pilke silmäkulmassa. Enkä tuu ikinä hävittämään mun lapsenmielisyyttäni, toivon mukaan. Kuhan mun tradenomi opinnot menee eteenpäin niin uskon mun uuden ammatti-identiteetin löytyvän jostain. Toivon mukaan.

Mulla on 3 viikon joululoma ja oon hakenu nyt töihin joululoman ajaksi päiväkoteihin. Toivon että saisin edes yhden työvuoron. Oisin ikionnellinen jos saisin tehä kaksi vuoroa. Niin varmaan :D Oisin ilonen viikon ja sit alkasin taas valittaa lumettomasta talvesta ja kuin paska sää ulkona on. Unohtamatta sitä kun vaan väsyttää, ihan koko ajan. Mutta jos niitä töitä alkaskin tulla liikaa, niin osaisin sit myös kieltäytyä. Sitäkään en oo aikasemmin osannu tehä, vaikka on tehny mieli.

No kumminkin, tätä kasvukipuilua tää elämä varmaan aina joltain osin tulee olemaan. Ainakin mun kohdalla, en tiiä miten just sulla. Alussa sanoin etten jaksa ja silti oon menossa töihin lomalla. Oh well, welcome to my life. Aina sitä on vaan jotain vailla.

-Milla- 

Lääkevastaisuus

Tää on tosi kiistelty aihe. Sanosin oman käsityksen mukaan, että suurin osa ihmisistä on lääkevastasia. Mie ite olen ollut myös tosi lääkevastainen joskus, mutta mistä se kumpuaa? Pelko juuri lääkkeisiin. Noh tää on vähän kaksipiippuinen juttu. Jotkut eivät usko lääkkeisiin ja toiset taas pelkäävät haittavaikutuksia. Varmaan ajatellaan taas myös leimaantumista. 'Entäs jos miun lähipiiri ei hyväksy sitä että syön lääkkeitä?'

 Kuka haluaisi työntää kehoonsa turhaa ainetta tai mitään ylimääräistä? Luonnonmukaisuus on nykyisin trendikästä. Kun aletaan miettiä esimerkiksi kahvia, mehuja, limppareita ja alkoholia jotka ei ole lääkkeitä. Ihmiskeho ei tarvitse näitäkään asioita toimiakseen. Olen kuullut myös tupakoivan ihmisen suusta että lääkkeet olisivat myrkkyä. Miksi edellä mainittujen elintarvikkeiden kulutus on sitten suurta ja miksi ne on sosiaalisesti hyväksyttävämpiä 'aineita' kuin lääkkeet?

Kauneudenhoidossakin on kehitetty vaikka ja mitä. Varsinkin naiset haluavat näyttää hyvältä ja nuorekkailta. Hyaluronihappoa pistetään huuliin. Sun muita aineita mistä en tiiäkkää, mitä ihmiset piikittävät vapaaehtoisesti naamaansa. Pelkät tekoripset ja niillä kiinnitettävä liima voi jopa tuhota silmät, jos liiman laatu on heikkoa. Itsekkin haluan kyllä jossain vaiheessa klassiset ripsienpidennykset takaisin ja olen miettinyt ylähuuleni kohottamista, mutta toki nekin on tietosia valintoja mitä ihmiset tekee. Täytyy mainita etten ole alan asiantuntija, nämä ovat vain henkilökohtaisia mielipiteitäni.

Puhun tekstissäni nimenomaan lääkärin määrämistä lääkityksistä. En ota kantaa milläänlailla lääkeriippuvuuksiin tai lääkkeiden väärinkäyttöön päihdetarkoituksessa. Nämä ovat asioita erikseen. 

Mielialalääkkeistä

Jos lääkkeet olisivat vaarallisia, niin ei lääkärit niitä ihmisille määräisi. Tottakai joitain lääkeyhtiöiden kehittämiä valmisteita on vedetty pois markkinoilta, siitä syystä ettei niitä ole testattu tarpeeksi.

Moni ajattelee niin, että lääkärit vain työntää lääkkeitä vaivaan kuin vaivaan. Myönnettävää on että lääkärit myöntävät lääkkeitä todella helposti. Varsinkin mielenterveyden hoidossa olisi hyvä tutkia hieman että voisiko olla kyse vitamiininpuutoksesta tai muusta fysiologisesta vaivasta. Miullakin luotto lääkärien osaamiseen on ollut heikolla totalla, mutta lääkärit kumminkin opiskelevat vähintään 5 vuotta yliopistossa ja psykiatrit erikoistuvat siitäkin vielä monimonia vuosia, joten eiköhän heillä ole vähän enemmän tutkittua tietoa kuin tavan tallaajalla. 

Sitten on näitä kotilääkäreitä jotka koluavat netin ja väittävät kivenkovaan että lääkkeet ovat kaiken pahan alku ja juuri. Suosittelen heille medianlukutaitojen kertaamista ja hieman kyseenalaistamista mistä lähteistä he tietonsa hankkivat. Kaikki mitä internettiin kirjoitetaan, ei ole totta. Ihmiset puivat paljon netissä lääkkeiden haittavaikutuksista ja sivuoireista, mutta aina pitää muistaa että se mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla. Jokaisen ihmisen keho ja aivot on yksilöllisiä ja toimii eri tavalla. Ei voida lyödä lukkoon toimivuutta edes 10 eri henkilön kokemuksista. Kumminkin, tää aika mitä nyt eletään on saanut ihmiset toivomaan että keksispä joku nyt äkkiä hoidon koronaan. Tää on tieteen kannalta kulta-aikaa. Ihmisiä testataan ja tutkitaan ja varmasti tullaan tekemään tulevaisuuden kannalta hienoja löydöksiä. 

"Kliinisissä tutkimuksissa on todettu että itsetuhoisen käyttäytymisen riski suurenee jos nuori (alle 25-vuotias) aikuinen sairastaa jotain psyykkistä sairautta ja käyttää masennuslääkitystä." Edellä oleva lause on siitä isosta valkoisesta paperin palasesta jonka saa kun ostaa minkä tahansa lääkkeen apteekista. Oon joskus lukenu jostain että ihmisen aivot kehittyy 25-vuotiaaks asti. En missään nimessä ymmärrä jos näitä lääkkeitä määrätään lapsille tai nuorille (alle 18-vuotiaille). Teini-ikä on kaikille nuorille vaikeaa aikaa. Hormonitoiminta alkaa ja alkaa muodostua eri tavalla käsitys itsestä ja elämästä. Mielialalääkkeitä on markkinoilla varmaan sen parisenkymmentä erillaista. Joillakin ihmisillä mikään lääkitys ei tunnu auttavan. 

Oli itsellänikin iso kynnys jostain syystä aloittaa lääkitys mutta ei ollut oikein muita vaihtoehtojakaan. Olin niin väsynyt yksinkertaisesti itkemään ja tuntemaan sitä sekasortoista pahaa oloa, että itseäni ei haitannut tippaakaan vaikka en alkuun tuntenutkaan yhtään mitään. Lääkärin määräämä lääkitys masennukseni hoidossa on muodostunut mulle yhdeksi selviytymiskeinoksi vuosien varrella. Se on ollut turvana ja kainalosauvana terapian edetessä ja vaikeiden tunteiden läpikäymisessä. Ajattelen masennuksesta myös sillä tavalla että aivot eivät tuota tarpeeksi hyvänolon hormooneita. Mietin myöhemmin lääkityksen auttaessa että miksi ihmeessä kituisin ja kärsisin turhaan kun lääkitys kerta auttaa läpikäymään asioita.   En lähde sen enempää avaamaan omaa lääkitystä, mutta minulla on käytössä enemmän kuin yksi lääkärin määrämä valmiste liittyen dignooseihini. Tottakai tulevaisuudessa, pyrin edelleenkin siihen etten käyttäisi ainuttakaan mielialaan vaikuttavaa lääkevalmistetta.

Lääkkeiden syömisessä ei ole mitään heikkoa. Masennus on myös fyysinen aivokemiallinen häiriö. Mulle on selitetty mielialalääkityksen toimintamekanismista niin että ne leikkaavat huippuja ja laskuja pois. Eli et ehkä tunne niin paljoa hyvän olon tunteita mutta et myöskään tunne niitä ikävempiäkään tunteita eli mieliala pysyy tasaisempana. Mulle on sama asia ottaa päänsärkyyn buranaa kuin tällä hetkellä lääkitä mun masennusta. Diabestäkin voidaan yrittää hoitaa elämäntavoilla, mutta eihän diabeetikkokaan välttämättä pärjää ilman lääkehoitoa.  Toivoisin tulevaisuudessa ihan suomenkielisiä positiivisia luotettavia tutkimustuloksia psyykenlääkkeiden toimivuudesta mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Ehkä ihmisten asenteet ja ajatukset muuttuisivat. 

-Milla-

Omista epävarmuuksista ja itsevarmuuksista

Huomion saaminen=huomionhakuisuutta?

Täysin kaksi eri asiaa. Meijät ihmiset on rakennettu niin, että me haetaan tunnetta tulla hyväksytyks ja halutuks. Jokainen ihminen haluaa kuulua johonkin tai jonnekkin.  Kukaan meistä ei pärjää täällä maailmassa yksin. En voi sanoa että, eikö minuun vaikuttaisi mitenkään se, jos joku kommentoisi blogiani vähänkin negatiiviseen suuntaan. Varsinkin kun olen tätä vasta aloittamassa. Oon jo nyt saanut paljon henkilökohtaista palautetta ihmisiltä, joka on ollut onneksi positiivista. Se antaa miulle energiaa jatkaa kirjoittamista. Mutta vaikka jaankin paljon "arkaluontoisiakin" asioita, niin miun ei tarvitse kuunnella negatiivista puhetta siitä mitä mie oon tai teen tai miten ylipäätään elän tätä elämää. Tällä tavoin asetan rajoja myös somessa muille ihmisille. En huomioi/hyväksy ilkeitä kommentteja täällä enkä myöskään tosi elämässä itsestäni.

Onko epävarmuus häpeiltävä asia?

Miksi jaoin juuri tän kuvan nyt tässä? No hittolainen kattokaa nyt. Se korostaa naisellisuutta, mistä pidän itessäni. Onko se väärin että joku ihminen pitää omasta ulkonäöstään? Ei. Entä jos se asia on vielä joku tietty ruumiinosa omasta ulkokuoresta? Ei todellakaa. 

Koinko epävarmuutta tälläisten kuvien julkasun jälkeen? Tottakai. Jännitti jotenki miten some ottaa miulta tämmösen kuvan vastaan. Lähin ottamaan janneen yhteyttä vähän sillä mentaliteetillä että halusin nostaa omaa itsetuntoani heittäytymällä kameran eteen näinkin rohkeisiin kuviin. Voin sanoo että itsetunto nousi hurjasti näiden kuvien myötä. Hävettikö jälkikäteen? No hiivatti kyllä tuli mietittyä että poistan kaikki kuvat instagramista ja että mitä mun tuleva lapsi tai työnantaja miettii sit näistä kuvista tulevaisuudessa. Kun nainen näyttää julkisuudessa paljasta pintaa niin yleistä mielipidettä niistä kuvista tai oletusta tästä ihmisestä ei tarvitse varmaan edes ääneen sanoa. Mutta kun mies näyttää paljasta pintaa niin silloin taputetaan selkään ja ollaan että vautsivau. Oon feministi ja aina peräänkuulutan naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Ei nykymaailmassa ole enää esimerkiksi miesten ja naisten töitä. Naiset on aina ollut jotenkin se alistetumpi sukupuoli, onneksi mennään kokoajan vain parempaan ja parempaan suuntaan.

 Mietin joka blogi postauksenkin jälkeen kun sen julkaisen jotenkin että "Voi ei, nyt se on siellä, kaikkien nähtävillä, pitäskö se poistaa? No en poista, onhan siinä ihan hyvää tekstiä.". Kun puhuin ääneen mun epävarmuudesta liittyen blogiini, niin mun ihana ystävä kysykin multa hyvin että "Haluanko miellyttää jotain työnantajaa joka ei arvosta mua sellasena kuin olen?" Niinkun omana itsenäni. Vastaus on että ei, en halua. Jos mua ei kukaan palkkaisi tulevaisuudessa kuvan tai blogikirjoituksen takia ni sit viimestään alan miettiä elämässä ihan muita vaihtoehtoja. Todella epätodennäköiseltähän se kuulostaa mutta uskon että työnantajat googlettavat työnhakijansa aika tarkkaan nykypäivänä.  

Mitä todellisuudessa haen asioiden julkisella jakamisella esim täällä blogissa on enemmänkin vertaistuellista lohtua jollekkin toiselle ihmiselle, joka kamppailee samojen asioiden tai ajatuksien kanssa kuin minä. Ehkä joku eksyy blogiini ja tajuaa tarvitsevansa itse apua. En voi liikaa korostaa avun hakemista tarpeeksi varhain! Viimeinen asia mitä ajattelen hakevani blogikirjoituksillani olisi sääli. Jokaiselle annetaan tässä elämässä omat kortit millä sit pelataan täällä, miten pelataan. Tykkään myös ajatuksesta että miun ajatusmaailma sais joitain ihmisiä miettimään omaa elämäänsä. Miusta tää maailma on välillä niin kylmä ja feikki että se tarvitsee enemmän kiltteyttä, myötätuntoa ja aitoutta. 

 

Näissä asioissa mietin itse ihan liian pitkälle tulevaisuuteen. Kun eihän se ole edes varmaa miten pitkälle sitä tulevaisuutta riittää! Jos ei ikinä tekis mitään uutta mikä pelottaa ja miettis aina että mitäköhän joku miettii kun teen nyt näin, niin sit ei suoraansanottuna tulis tehtyä oikeestaan yhtään mitään tässä elämässä. Muutos lähtee siitä että hyppäät pois sieltä omalta mukavuusalueelta. Että niinku teet, vaikka et toisaalta haluaisikaan. Juu, saattaa ahistaa, kiristää ja puristaa mutta nuo kaikki tunteet kuuluu siihen muutoksen prosessiin.

Itsevarmuus=ylimielisyyttä?

Onko jonkun toisen menestys, taito tai osaaminen siulta jotenkin pois? Mie inspiroidun erillaisuudesta ja varsinkin kun sitä omaa juttua tuuaan intohimolla julkiseksi. Oon monia vuosia seurannu somen eri kanavissa pt vatasta ennenku se ees avas ekan kuntosalinsa. Hän aina sano jotenkin että tekijät tekee ja puhujat puhuu. Että niinkun ne ketkä haluaa elämässään oikeesti tuloksia aikaan, niin ne tekee niiden eteen myös tosi paljon töitä. 

Jokaisella ihmisellä saa olla oma mielipide. Ite ajattelen niin että jos en pidä jostain mitä joku tekee tai sanoo, niin ensimmäinen ajatus ei todellakaan ole mennä kommentoimaan hänen tekemisiään. Ajatukset voi pitää siellä oman päänsä sisälläkin. Selaan niin paljon somea että myönnän tuntevani kateutta välillä kun instagram feedissä tulee vastaan kuva ihmisestä jolla on omasta mielestäni parempi kroppa tai näyttää olevan rahaa missä vaika kylpeä.. Kateuskin on vain tunne, mikä menee ohi silmänräpäyksessä. Kun muistaisi pitää mielessä se että ihan aina löytyy joku joka tekee saman asian paremmin. Ollaan myös paljon puhuttu kaverieni kanssa että somekuvien taakse voi kätkeytyä ihan mitä vaan.

Suosittelen jokaiselle joka kokee epävarmuutta omasta elämästään lukemaan mark mansonin kirjan 'kuinka olla piittaamatta p*skaakaan'. Loppupeleissä ainut kenen kanssa sie tässä maailmassa kilpailet 'jostain' on itseasiassa vaan se tyyppi joka kattoo sua joka aamu peilistä.

Mitä mulle kuuluu noin ylipäätään?

Koko kevät on ollut tosi stressaava kokonaisuudessaan. Terapiassa ollaan käyty kipeitä ja vaikeita asioita läpi miun elämästä. Opiskelu ja pääsykokeisiin valmistautuminen on tuonut oman lisäpaineensa. Koronasta nyt puhumattakkaan.. Mutta arvatkaas mitä? Oon kuuluttanut tätä asiaa jo somessa ja mummoni ehti soittaa suvunkin läpi, mutta sanon sen vielä täällä... MIE PÄÄSIN KOULUUN! Siitä on jo pari päivää kun tämä tieto tuli mut en oo vieläkään sisäistänyt asiaa, että aloitan syksyllä ammattikorkeakoulun. Taino jos suun aukomiseni sijaan ottaisin sen paikan ensinnäkin vastaan. Onhan tää nyt ihan ennenkuulumatonta että just miulla joku asia meni ihan heittämällä yli riman.

 Kun pääsin ammattikoulusta niin korkeakouluihin hakiessa painotettiin esi valintakokeita ja pääsykokeita. Musta on hienoa että koulutusjärjestelmä on ottanut huomioon myös ammatillisten tutkintojen kurssien arvosanat! Olin siis 1/16 jotka pääsivät ammatillisella tutkinnolla sisään Karelian AMK, tradenomin liiketalous puolelle. Oon vähän takkiauki-fiiliksillä, että koko pääsykokeet mihin oon kovasti opiskellu ei nyt ookkaan mulla enää eessä. Olo on kumminkin alkujärkytyksen (innostuksen) jälkeen tyyni ja rauhallinen, eikä oikeastaan stressaa enää yhtään mikään. Elämä vain lipuu tasaiseen tahtiin eteenpäin. Luottaminen ja uskominen parempaan tulevaisuuteen ei ole ollutkaan turhaa. JES!

- Milla -

Uskon asia

Tällä viikolla vietetään mielenterveyden tietoisuus-viikkoa jonka aiheena on ystävällisyys. Tää kirjoitus menee vähän ohi aiheen mutta aattelin silti puhua vähän uskosta ja siitäkin mistä se elämän merkityksellisyys mulle tulee.

Mie en kuulu kirkkoon. Erosin siitä yli vuos sitten. Kristinusko ei oo koskettanut mun elämää oikeen milläänlailla tai no kävin joskus lapsena laulamassa joululauluja kirkossa. En usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen. Enkä helvettiin tai taivaaseen. Mulle 'uskominen' tai 'uskoon tuleminen' ei liity millään tavalla itse uskontoihin. Kunnioitan kyllä jokaisen uskomuksia ja uskominen tuo itsessään lohtua kaaoksen keskellä.

Kävin kyllä rippikoulun ja opettelin ne tärkeimmät rukoukset mutta suurin syy miksi pidin itse rippijuhlat oli raha. Kristinuskossa ja raamatussa on paljon hyviä pointteja mutta myös paljon kaikkee sellaista mitä en ymmärrä. Onhan siinä ihan sikana niitä sivujakin. Yläasteella uskonnon tunneilla mua kiinnosti enemmänkin kun puhuttiin etiikasta, moraalista ja omista arvoista. Teinkin silloin hienon esitelmän itsemurhista suomessa ja miten yleistä se loppupeleissä oli. Suomi on itsemurhatilastoissa kärkimaana, mutta nykypäivänä onneksi luvut ovat taas laskussa.

Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa.

Uskon kyllä jotenkin ’johonkin’ ylempään tahoon joka jollain tavalla ohjailee tätä elämänkulkua. Uskon siihen että kun sie teet hyvää toisille ihmisille, niin se hyvä moninkertaistuu siun omassa elämässä ja toisinpäin. Uskon että meillä kaikilla on sielu joka jättää tän ulkokuoren sittenkun aika on. Uskon että elämässä asiat järjestyy tavalla tai toisella. Onhan tässä tullu selvittyä itekkin aika hullunkurisista tilanteista ja hetkistä elämässä.

Pahimpana aikana silloinkun masennus otti vallan, niin kuolema itsessään pyöri paljon mielessä. Se sai ajattelemaan jotenkin miten pieni sitä itse on ja miten vähän aikaa 80 vuottakin täällä maapallolla loppupeleissä on. Miten nopeesti aika loppujenlopuksi menee, ja jotenkin sen ajatteleminen laitto palikoita kasaan erilailla. Mulle on nykysin tosi tärkeetä on että teen just niitä juttuja miun elämässä joista nautin. Kuolema pistää ihmisen kuin ihmisen kyllä nöyräksi elämää kohtaan. Elämä tuppaa joillakin (myös aika ajoin allekirjoittaneella) menemään semmosen suorituksen puolelle vaikka ei tän elämän kuuluis miusta olla pikajuoksua tai tuntua maratoonilta.

Me synnytään ja kuollaan ja tässä välissä pitäis jotenkin löytää se oma juttu ja merkitys tälle elämälle. Koska jos sulla ei oo merkitystä niin sustahan tuntuu että olet turha. Etkä sie voi näin isossa asiassa kattoo kaverilta, vanhemmalta, opettajalta taikka naapurilta mallia koska jos sie katot, niin sittenhän sie et kulje sitä omaa polkuas.

Uskon myös äiti maahan (koska meille suomalaisille isänmaa tarkoittaa suomea) ja siihen, että luonto pyrkii aina tasapainoon. Kun nykypäivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka se pitää pysäyttää, niin uskon että luonto löytää aina keinot! Jollain karulla tavalla Australian metsäpalot, tsunamit ja kaikki maiden katastrofaaliset asiat, näillä on joku syvempi tarkoitus kuin järkyttää ja pelottaa ihmisiä maailmalla. Jopa tää korona, joka on peräisin siis vissiin jostain lepakosta. Tää on kuin sotaa jossa vastakkaisilla puolilla on ihmiskunta ja toisella puolella näkymätön vihollinen.

Musta tää korona on jotenkin herätys siihen että tää maapallo ei kestä sitä miten me ollaan tähän asti täällä eletty. Se ei kestä lentokoneilla lentelyä tai balticilla matkailua. Puhumattakaan isojen maiden autoilu kulttuurista. Ilman laatu on monessa maassa parantunu koronan myötä. Ehkä meidän pitäis miettiä hetki ja toinenkin että pitääkö se loma oikeesti viettää etelän aurinkorannalla vai voisiko rentoutua ja nauttia elämästä vaikka lapin luonnossa tai mennä vaikka kylpylään. Toivottavasti ihmisillä rajojen avautuessa ja lentoliikenteen normalisoituessa pysyy  mielessä se, että esimerkiksi täällä suomessakin on niiin paljon nähtävää ja koettavaa. Ihan hollilla tosi kaunis luonto.  

Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään.

Onnellisuus?

Mulle se tulee siitä että saan viettää läheisten kanssa aikaa. Se tulee vapaudesta tehdä tässä elämässä kaikkea sitä mihin mun mielikuvitus vaan riittää. Vapaudesta erillaisiin valintoihin ja suunnan muuttamiseen tarvittaessa. Siitä kun saan nähä uusia paikkoja ja kokea uusia kokemuksia. Siitä että oon perusterve. Mulla ei ole mitään fyysisiä rajoitteita ja mielikin pysyy kasassa nykypäivänä tosi hyvin, myös paineen ja stressin alla. Siitä että voin harrastaa liikuntaa. Joskus nuorempana mietin että vooi kun elämä ois ihanaa ja oisin onnellinen kun se vaan ois "helppoo". Tänään aattelen niin että onneks se on ollu välillä saakelin vaikeetakin niin osaampahan sitten arvostaa tätä aikaa elämässä kun menee paremmin.

Suomi on ollut poikkeustilassa viimeksi sota-aikaan ja siksi nostaa vanhemmissa ihmisissä varmasti muistot ja tunteet pintaan. Vaikkakin eihän kaikki nytkään todellakaan joudu pelkäämään oman henkensä puolesta. Tää korona aika on ollu jokaiselle maalle ja kansalle semmoinen pieni pysähtymisen aika. Et hetkinen mitäs täällä oikein tapahtuu ja miten mie itse tässä tilanteessa teen ja miten toimisin oikein. Mites ne miun läheiset oikeesti voi? Tää on kumminkin loppupeleissä yhdistänytkin tosi paljon ihmisiä vaikka miekin olin koko maaliskuun ja huhtikuun alun aika paljon omissa oloissani. 

Tässä on linkki englanninkieliseen videoon, joka on lyhyt mutta siinä on paljon sanomaa.

Kivaa alkavaa viikonloppua ihan jokaiselle ja muistakaa olla ystävällisiä, auttaa apua tarvitsevaa, hymyillä tuntemattomillekkin ja mikä tärkeintä olla kilttejä ja myötätuntosia myös itsellenne :) 

- Milla -