Vaikeudet ihmissuhteissa

 Halusin puhuu hieman mun omista vaikeuksista ihmissuhteissa. Tää on ollu mulle tosi arka aihe, jota ollaan terapeutin kanssa käsitelty paljon terapiassa ja siks tästä tekstistä tuleekin ehkä "paljastavin" aihe mistä kirjotan. Siitä varmaan johtuukin että tää on lojunu yli puoli vuotta luonnoksissa.

Mulla on mennyt vuosien varrella monenlaisia ihmissuhteita katki. Ihmissuhde sotkut on aina tosi raskaita prosesseja käsiteltäväksi. Nyt vanhempana oon tajunnu, että monilla on näitä ja että jotkut ihmiset on vaan tarkoitettu kulkemaan vierellä sen tietyn ajan. Eikä kaikkien ole tarkoituskaan pysyä mun elämässä. 

Kävin kuvailemassa mummolassa rypsipellossa.

Mulla on menny perhesuhteita, ystävyyssuhteita kuin romanttisiakin suhteita poikki. Ehkä liikaakin tähän ikään mennessä. Ystävyyssuhteiden katkeaminen on kaikista raskainta noista kolmesta. Oot kertonu itsestäs just niitä herkkiä asioita, mitä ihan kaikki ei tiedä. 

Perhesuhteissa teitä sitoo kumminkin sama veri. Mulla on niissä taustalla tosi vaikeita ja monimutkasia asioita ja niitä on hankala yksin lähteä ratkomaan. Ihmissuhdetta ylläpitää kumminkin kaksi ihmistä. Monilla ihmisillä on tatuointi 'family first', mut en voi ite allekirjoittaa tuota. Hankaluudet perhesuhteissa on korostanu ystävyyssuhteiden tärkeyttä miun arvo asteikossa.

Luulen et iso osa näistä ongelmista ja konfliktitilanteista on johtunut myös siitä että mulla on itselläni ollu tosi paha olla. Se ei oo  kenenkään syy, eikä se oikeuta purkamaan sitä muihin tai kohtelemaan muita huonosti. Yleensä kumminkin ne läheisimmät ihmiset on semmoisia keille ei tarvitse esittää mitään ja joutuu näin olemaan niitä ihmisiä keille näytetään negatiivisiakin tunteita. 

Kuntosali on ollu mulle 'terveellisempi' tapa purkaa surullisuutta, turhautumista, vihaa, pettymyksiä ja murheita. Kun tunnin ajan paiskoo menemään rauta käsissä, siinä kummasti asiat alkaa järjestyy päässä ja olo on helpompi.

Myös tälleen nuorena, kun vielä etsitään itseämme voi ihan vaan eri elämäntilanteet ajaa erilleen. Onneksi kumminkin nyt tuntuu olevan elämässä sellaisia ihmisiä joita ei vuodet tai kilometrit haittaa ja vastavuoroisesti ymmärretään toisen kiireisimpiä ajanjaksoja elämässä.

-Milla-

Kasvukipuilua ja ammatti-identiteetti

En taaskaan osannu valita yhtä otsikkoo. Joten kirjotin sit taas kaks, toivottavasti teitä ei haittaa.

Oon hirveen pohdiskeleva ja mietiskelevä ihmistyyppi. Mulla on kokoajan joku pieni prosessi käynnissä itseni kanssa. Toki johtuu myös siitä, että käyn terapiassa ja puhun siellä 45 minuuttia vaan itsestäni ja kaikesta siitä mitä tapahtuu mun ympärillä. Haluun kasvaa ja kehittyy vähä niinkun kokoajan. Tehä tänään asioita paremmin kuin esim viime viikolla, viime kuussa ja viime vuonna. Yhteiskunnan paineesta ja sen silmissä olla tehokkaampi ja jotenkin hyödyksi täällä. Kun pitäis hankkia mainetta ja mammonaa tai mistä ikinä ihmiset saakaan tyydytystä itselleen ja näyttää muille et kyllä mä pärjään! Kuka pystyy samaistumaan?

Tällä hetkellä en jaksa.

Noin, nyt se on sitten sanottu. Mulla on menny autopilotti päälle. Suoritan vaan kaiken pakollisen ja yritän olla siihen tyytyväinen. Tälleen kai ne ruuhkavuosia elävät, pienten lasten vanhemmatkin tekee. Tässäkö se armollisuus taas itteensä kohtaan mitataan? En ainakaan haluu mennä aidan ali. Mutta tää asia ei ole mun haluamisesta kiinni. 

Jos tässä maailmassa kaikki ois mahollista, asusin linnassa, jossa mulla ois palvelijoita. Mun palvelijat siivois ja tekis hyvää ruokaa mulle, maksais mun laskut jne. Eikä mun ei tarviis miettiä tätä "aikuisten elämää". Olisin vaan ja nauttisin elämästä niin paljon kuin vaan suinkin pystysin. Ei ois rahahuolia, ei ammatti-identiteetti huolia, ei yksinäisyyttä eikä varsinkaan masennuksia. Ja sit toivon myös maailmanrauhaa ja että kaikilla ois hyvä olla ja elää täällä maapallon päällä.

Lohduttavaa on ettei, mun ei tarviikkaan jaksaa. Mua väsyttää tää kaamos ja kaikki informaatio koronasta, niinkun kaikkia muitakin. Se on ihan ok. Mulla on lupa nojata just nyt miun ympärillä oleviin ihmisiin. Terapeuttiin, kavereihin, veljeen ja isovanhempiin. Samalla tavalla kun ne pystyy tarpeen vaatiessa nojaamaan muhun. Sillonku mie jaksan paremmin, ettei kukaan meistä kaadu kumoon täällä. Taino terapeutti ei kyl nojaa muhun millonkaa, mutta ymmärsitte varmaan pointin.

Tää etten jaksa, on ollu mulle hirmu vaikeeta myöntää. Nyt pystyn sen myöntää, että tää "aikuisten elämä" saa kenet vaan väsyneeks, jos siinä tapahtuu liikaa kaikkee samaan aikaan. Varsinkin toi korona ja siitä johtuva 'maailmantuska', väsyttää. Mie saan hyvällä omatunnolla kattoo illat netflixii viltin alla kynttilän valossa. Sinne salille tai lenkille ei oo pakko pinkoo joka ilta. Miulla on lupa että saan väsyä. Mitä kovempaa yritän taistella omaa mieltäni vastaan, sitä väsyneemmäks vaan tunnen itteni. Se on ihan turhaa ja onneks sen nyt tänä syksynä vihdoin tajusin. Sillon kun väsyttää, niin sillon levätään. Eikä yritetä taistella sitä väsymystä vastaan. Joten nyt annan vaan ihan kaiken olla, niinkuin ne on. Kaikki hyvä ja tarvittava on nyt tässä. Eikä mitään enempää. 

Myrkyllisten ihmisten lisäks, myrkyllisintä tässä elämässä on valehella itelleen. Kaikki sitä toki täällä tekee, tietosesti tai tiedostamatta. Mutta paras tapa elää on puhua aina totta ja olemalla rehellinen. Niin itselleen kuin muillekkin. Eikös niin lapsillekin opeteta. Mihinkä se rehellisyys aikuisena muka häviäis?

Ammatti-identiteetti hukassa, mistä sen löytää ? Vai tarviiko sen ees vielä löytyä?

Oon miettiny tosi paljon itteeni ja elämääni. Huomaan olevani tosi hukassakin sen suhteen kuka oon ammatillisesti. Oon pitäny huolen muista tosi pitkään ja oon ollu hoitaja kolme vuotta. 14-vuotiaana olin ekaa kertaa hoitamassa naapurin lapsia kesän. Tiiän etten edelleenkään jaksaisi hoitaa muita, koska sitten unohan herkästi itseni ja omat tarpeeni. Mun täytyy vielä opetella pitämään huolta itsestäni ja omasta elämästäni. Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa voin olla huolehtimassa muista, unohtamatta tietenkään itseäni. Se on niiiin paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Tekis niin paljon mieli sohaista muurahaispesää ja kokeilla mennä töihin. 

Ammatti-identiteetin muuttaminen joksikin toiseksi ei ookkaan niin yksinkertasta kuin alussa aattelin. Kaipaan työskentelemään takaisin lasten pariin tosi paljon. Haluisin leikkii, ohjata, antaa syliä ja letittää tyttöjen hiuksia ja sanoo niille että älkää ikinä värjätkö niitä sitten, koska hiusvärit on myrkkyä. Mun pikkuserkku sai avokkinsa kanssa maailman söpöimmän tyttövauvan. Myönnetään, nosti hieman vauvakuumeen itselläkin. 

Mulle tuli myös vastaan 2017 vuonna kirjoittamani portfolio hoitotyöstä. Luin mun ajatuksia mikä kasvu mussa tapahtu lähihoitaja koulun aikana. Niin hassua koska en ollu ees muistanu sen olemassaoloo. Enkä ollu ees lukenu sitä sen jälkeen kun sen opettajalle palautin. Olihan sen kirjottaminen sillon musta 'ihan perseestä'. Miettiä nyt jotain hoitotyön filosofiaa tai ammatillista kasvua ja tulevaisuutta. Hei haloo, yritän edelleenkin vaan jotenkin selvitä tästä päivästä, niin kattoo sitten huomista. Mutta joo tosiaan, nyt se on onneksi kivana muistona niistä ajoista.

Tässä on ote mun hoitotyön portfoliosta.

 Puhun kavereiden kanssa hieman negatiiviseen sävyyn sote-alasta sekä kaikesta sen ympärillä. Koen että se on ollu osatekijänä siihen, miks oon ylipäätään sairastunu masennukseen. Mun kaveri opiskelee just lähihoitajaks ja saan (joudun) kuunnella sen juttuja. Miten innoissaan se on kaikesta uudesta ja jännästä. Kaikesta siitä, mikä oli mullekkin joskus uutta ja jännää. Oon mun kaverista tosi ylpee, kun se on löytäny sen oman juttunsa. Joka toinen tuntuu olevan täällä jollakin tavalla vähän hukassa. Se on hienoo kun tietää, että ees joku tekee elämässään just sitä mistä tykkää. Lähihoitajana et voi (tai niiden ei ainakaan pitäisi) toimia, jos sulla ei oo sydän siinä tekemisessä mukana. Ne keillä ei oo, niin sen huomaa kilometrin päästä. Lähihoitajan työtä ei turhaan sanota kutsumusammatiks, koska sitä se on. Siinä työssä ei pärjää ihan kuka vaan ja sitten on meitä ketkä väsyy liikaa ja ei halua enää työskennellä siinä ammatissa. Se on tosi rankkaa ja siinä ollaan tekemisissä nimenomaan elämän kipeimpien ääripäiden kanssa ja niiden asioiden keskellä. Kuoleman ja sit taas uuden elämän. Sairauksien mut sit taas tervehtymisen. Surun ja pelon ja sit taas ilon ja onnellisuuden, ja kaikkien tunteitten mitä noiden väliin mahtuukaan.

En ois se ihminen mikä oon tänään, ilman lähihoitajaks valmistumista. Oon nähny ja kuullu niin paljon kaikenlaista, mitä joku ei kuule tai nää koko elämänsä aikana. Mua itseäni viisaammilta ja vanhemmilta ihmisiltä. Ne on tarinoita ajasta, jollon en ollu ees syntyny. Ne on välillä tosi surullista kuultavaa, miten elämä joillain vaan menee päin helve*tiä. Ne on myös opetuksia elämästä, mitä en oo oikeesti nähnyt paljoa mitään vielä loppupeleissä. Vaikka aina niin luulen. Noita asioita ei opita oppikirjoista, silti musta noi on hirveen arvokkaita asioita.

Sitten taas oon ollu opettamassa päiväkodissa pienille ihmisille, niitä elämäntaitoja mitä oon tähän mennessä oppinu. Oon omalla tavallani tosi ylpee itsestäni, koska tiiän että moni lopettaa sen koulun kesken. Mutta oon samaan aikaan tosi surullinen ja pettynyt itseeni, koska en kykene työskentelemään sillä alalla täyspäiväisesti. Toisista ihmisistä huolehtiminen oman terveyden kustannuksella ei oo missään tapauksessa järkevää. Mainitsin portfoliossakin sanan kasvukipuilu. Sitä se taitaa nytkin olla, oletan. 

Nyt mun pitäis miettiä ihan täysin uusiks mikä musta tulee isona, siis kai niitä aikuisiks sanotaan? Höpöhöpö, en aijo ikinä kasvaa aikuiseks. Mulla tulee aina löytymään pieni pilke silmäkulmassa. Enkä tuu ikinä hävittämään mun lapsenmielisyyttäni, toivon mukaan. Kuhan mun tradenomi opinnot menee eteenpäin niin uskon mun uuden ammatti-identiteetin löytyvän jostain. Toivon mukaan.

Mulla on 3 viikon joululoma ja oon hakenu nyt töihin joululoman ajaksi päiväkoteihin. Toivon että saisin edes yhden työvuoron. Oisin ikionnellinen jos saisin tehä kaksi vuoroa. Niin varmaan :D Oisin ilonen viikon ja sit alkasin taas valittaa lumettomasta talvesta ja kuin paska sää ulkona on. Unohtamatta sitä kun vaan väsyttää, ihan koko ajan. Mutta jos niitä töitä alkaskin tulla liikaa, niin osaisin sit myös kieltäytyä. Sitäkään en oo aikasemmin osannu tehä, vaikka on tehny mieli.

No kumminkin, tätä kasvukipuilua tää elämä varmaan aina joltain osin tulee olemaan. Ainakin mun kohdalla, en tiiä miten just sulla. Alussa sanoin etten jaksa ja silti oon menossa töihin lomalla. Oh well, welcome to my life. Aina sitä on vaan jotain vailla.

-Milla- 

Opiskelu ja mielenterveysstigma

 

Mullon ollu ihan älyttömän inspiroitunu olo. Kun hain kouluun en tienny että opiskelu voi olla näin kivaa. Mitä enemmän saan tietoo, sitä enemmän oon varmempi että oon oikeessa koulussa, oikeella alalla. Oppimassa uutta tietoo minuu kiinnostavista asioista. ja tää fiilis on niin huikee. Uskon et kaiken on pitäny mennä aikasemmin just niin mönkään kuin asiat on menneet. On pitäny yrittää just niin montaa väärää polkuu, et se oikee tulee kohalle. 

Aloitin siis opinnot tänä syksynä Karelian ammattikorkeakoulussa, tradenomin liiketalouden linjalla. Koulu on ollut odotuksien mukaista. Toki etäopiskelu tuottaa vähän omia haasteita motivaatiossa. Miusta ois kivempi mennä sinne kouluun istumaan, kun tää koti on kumminkin itselle semmoinen 'turvapaikka'. Tosi usein lähtee touhuamaan kaikkea muuta kuin keskittyy siihen 3h kestävään luentoon. Nyt Karelia ilmottikin että koulu siirtyy melkein kokonaan edäksi koska joensuussa tartunnat ovat lisääntyneet niin paljon.. Jään itsekkin innolla odottamaan mitä loppuvuoden opiskelusta oikein tulee. Mutta onneksi joululomakin lähestyy kovaa vauhtia.

  Mitä pidemmälle opinnot menee sitä varmemmaks muutun siitä että tää on se mun juttu. Mulla on koko sydän mukana opinnoissa. Varsinkin yrittäjyys on tosi mielenkiintoista ja siitä meille paljon puhutaan. En nyt ihan joka aamu mee into pinkeenä kouluun (lue: aukaise läppäriä) mutta melkein. Niin se yrittäjyys, mulle on herännyt ajatus että perustasin joskus ehkä hyvinvointialan yrityksen. Näin voisin hyödyntää lähihoitajan osaamistani. En oo vielä todellakaan varma asiasta. Kuhan höpöttelen. Pikkuhiljaa kumminkin annan näiden yrittäjyys ajatuksien muhia ja muotoutua. Paljon on vielä opittavaa ja opiskeltavaa.

Osallistuin opiskeluideni ohessa Polku-viikkoon ja siellä oli yrittäjiä kertomassa omia yrittäjyys tarinoitaan. Siellä oli puhumassa Hjallis Harkimo ja se sano jotenkin tällee että ei yrittäjäks synnytä, yrittäjäks opitaan. Se oli omia epävarmuuksia huojentava ajatus.

 

Näiden tilastojen takia, miten ihmeessä psykoterapeutin koulutus voi olla vielä tänä päivänä niin kallis, kun selvästi suomalaiset tarviis terapiaa..

 

Ihmismieli on välillä niin hassu. Koulun alettua mietin todella paljon että mitäköhän mun luokkalaiset musta miettii. Koin että oon niin eri lähtökohista kuin kaikki muut. Osaakohan ne ymmärtää mua. Pitääköhän ne mua outona. Tää pelko kumminkin hälveni tosi nopeaa kun yks mun luokkalainen oli eksynyt mun blogiin ja tuli kertomaan että oon tosi hyvä kirjottaa ja on hyvä että avaudun julkisesti tänne näistä asioista. Mun alkuperäinen tarkotushan tälle blogille on ollut poistaa stigmaa mielenterveysongelmien ympäriltä. Miusta sitä stigmaa ei voi olla liikaa poistamassa. 

 

Kerron nyt tähän samaan syssyyn myös, että olin itsepuolustus kurssilla ja tunnin vetäjä jotenkin ilmaisi että kadulla mielenterveysongelmaiset ja päihdeongelmaiset voi olla niitä uhkaavia tekijöitä. Jotenkin itselläni särähti korvaan et hei, täällä kurssillasikin on kans eräs mielenterveyden kanssa kamppaileva. Ehkä hän ei tarkoittanut sitä niin kirjaimellisesti, kuin mitä omia ajatuksia tulvi tästä päähän. Mutten jaksanut takertua hänen sanoihinsa. Pakko myöntää, meni kyllä ihon alle. Joten tää mitä yritän viestiä mun teksteillä, ei todellakaan oo turhaa. Asennemuutosta mt-ongelmiin ja niihin suhtautumisessa kaivataan vielä paaljon täällä suomessakin.

-Milla-

1. terapiavuosi pähkinänkuoressa

Kuinka paljon rakastankaan syksyn värejä <3.

Niinkuin jo otsikosta näkyy. Aattelin jakaa hieman ajatuksia, mitä terapian ensimmäinen vuosipäivä miussa herättää. 

Elikkä 7.lokakuuta 2019 oli ensimmäinen 45 minuuttinen terapiaistunto ja muistan vuoden takaisesta elämäntilanteestani sen, että olin täysin lukossa. Ei ollu oikeestaan harmainta aavistusta yhtään mistään. Olin ihan pihalla kuka oon ja mitä mun elämässä ees tapahtuu. Itsetunto mateli pohjamudissa. Olin tosi ahdistunut sekä itkunen ja terapian aloitus vaan huononsi sitä oloa. 

Revin tapani mukaan kaaiikki haavat kertarysäyksellä auki ja mietin että mites tässä nyt on näin päässy käymään. Verta valuu verivanoina jalkoja pitkin ja mitäs vittua seison keskellä verilammikkoa (en tarkoita menkkoja, tää on metafora). Menneisyyden kipeitten asioiden nostaminen pöydälle aiheutti sen, että en halunnut enää elää. olla enää ollenkaan olemassa. THE END. 

No ei se asia sit kumminkaan ihan niin ollut. Läheisten tsempillä ja lisäavun voimin nousin haparoiden takasin elävien kirjoihin. Todettiin terapeutin kaa, että asioiden pikkuhiljaa läpikäyminen on sitten kumminkin parempi vaihtoehto :D. 

Salireenit rullaa omalla painollaan eteenpäin. Loppuvuoden keskityn nimenommaa noihin ihaniin kamaliin olkapäihin. Huonosti tuntuu liha tarttuvan tai sit teen jotain väärin, vinkkejä otetaan vastaan!

Okei, vielä toinen ihan vaan koska selkä näyttää kivalle tässä.

Halusin nimenomaan psykodynaamiseen terapiaan. Tiesin olevinaan kaiken meditoimisesta, unesta, liikunnasta, ravinnosta,  myrkyllisistä ihmissuhteista ja ajatusmalleista, hengitysharjoituksista, kuinka tuoda turvaa ja lohtua itteensä silittämällä jne. Joten tarvitsin vaan kuuntelevan korvan ja ihmisen kuka auttaa mua ite ratkomaan että miks hitossa voin niin huonosti. Ihmisen kehen luottaa ja kiintyä ja kelle uskoutua ihan kaikesta mitä pääkopassa liikkuu. Jonkun, joka on siinä vaan mua ja mun asioita varten.

Mun terapeutti on vaativan erityistason pyskodynaaminen psykoterapeutti. Toiminu terapeuttina jo 15 vuotta joten kai sen on pakko jotain jostain tietää. Pakko myöntää pidin itteäni ja ongelmiani jollain tasolla vaativina, ehkä toi nimike siks iski. Jokainen tulee terapiaan omine taustoineen eikä mun oo todellakaan sieltä rajuimmasta päästä, mutta vaikeista ja epäterveistä lähtökohista oon kumminki lähteny kasvamaan. Kaikkein tärkeintä mulle oli, et henkilökemiat kohtaa. Että tää ihminen on munlainen tyyppi. L jo ekalla tapaamiselle totes jotenkin näin: "no oho, kyllä tosiaan oot terapian tarpeessa!". Niin olinki, ja oon edelleen.

Vuodessa mun ja L:n kiintymyssuhde on kehittynyt just oikeeseen suuntaa. L on nostanu älyttömästi mun itsetuntoo, uskonu muhun sillonku en oo ees ite uskonu itseeni. Ilman terapiaa tuskin oisin ikimaailmassa hakenu ammattikorkeeseen. Oletin etten oo tarpeeks hyvä tai älykäs korkeekouluun. Mut L sano et kyllä oot ja tässä sitä nyt istutaan koulun penkillä. Saatikka sitten antsaitsisin elämässä muutenkaan mitään hyvää. Pari vuotta kun sataa paskaa niskaan oikein urakalla vähän joka suunnasta, niin alkaa siinä pikkusen horjua usko mihinkään hyvään. Kävin kuukauden verran kerran viikkoon ja todettiin et tapaamisii voidaan tihentää. Joten 24.elokuuta 2020 saakka kävin 2 kertaa viikossa ja nyt kun alko koulu niin vaihdettiin taas 1krt/vk.

Mitkä on fiilikset nyt?

Ei vois olla varmaan tän paremmat. Voin tosi hyvin, vaikkakin oon väsynyt koko ajan. Kävin tällä viikolla mittauttamassa Ferritiini arvon eli varastorauta arvon joka oli säälittävät 35,3. Oon syöny jo melkein yhden purkin rautaa ja paaljon pinaatti lettuja tähän lukemaan, joten pidempi rautakuuri ja pinaatti lettuja on siis luvassa. Aloin syömään myös omega-3 kapseleita ja 50 mikrogrammaa d-vitamiinia sekä istunut (välillä myös maannut) kirkasvalolampun eessä aamulla 1h ja energiatasot on noususuhdanteessa. Ulkona alko just pyryttää lunta. Oho, aurinkokin kertoo olemassa olostaan. Nauttikaamme siis tänään paljon d-vitamiinia auringonpaisteesta.

 Varasin ens viikolle hieronta-ajan. Ens viikolla on myös tukien maksupäivä JA 4.marraskuuta täytän vuosia. Oon tosi ilonen siitä että synnyin ja elän. Vielä on paaljon 45minuutin istuntoja edessä ja keskusteluja käytävä, mutta oon optimistinen tulevaisuuden suhteen. Uskon että pystyn ihan mihin vaan, jos vaan haluan ja L.kin uskoo muhun edelleen ja toitottaa että oon fiksu, tosi itsenäinen naisenalku. 

Niin iloinen esimerkiks näistä ihmisistä ympärillä. (osa porukasta puuttuu)

Oon onnellinen tästä elämänvaiheesta mitä just elän, uusista tyypeistä ympärillä ja ihan myös siks, että oon menossa kovaa vauhtia miun unelmia kohti. Voin avata niitä vähän myöhemmin :). Oon tosi ylpee itestäni, miten paljon oon tehny töitä itteni kaa tän vuoden aikana. Alkaako tuntua jo liian hyvältä ollakseen totta? No vähän, mutta harjoitukset jatkukoon. Kyllä se alamäki ehtii myöhemminkin tulla tai sit vaan mennään tavalliseen tapaan pers'eellä pusikkoon.

Hyvin menee, mutta menköön!

Annetaan hyvien aikojen rullata ystävät!!

-Onnellisin terveisin Milla-

Lääkevastaisuus

Tää on tosi kiistelty aihe. Sanosin oman käsityksen mukaan, että suurin osa ihmisistä on lääkevastasia. Mie ite olen ollut myös tosi lääkevastainen joskus, mutta mistä se kumpuaa? Pelko juuri lääkkeisiin. Noh tää on vähän kaksipiippuinen juttu. Jotkut eivät usko lääkkeisiin ja toiset taas pelkäävät haittavaikutuksia. Varmaan ajatellaan taas myös leimaantumista. 'Entäs jos miun lähipiiri ei hyväksy sitä että syön lääkkeitä?'

 Kuka haluaisi työntää kehoonsa turhaa ainetta tai mitään ylimääräistä? Luonnonmukaisuus on nykyisin trendikästä. Kun aletaan miettiä esimerkiksi kahvia, mehuja, limppareita ja alkoholia jotka ei ole lääkkeitä. Ihmiskeho ei tarvitse näitäkään asioita toimiakseen. Olen kuullut myös tupakoivan ihmisen suusta että lääkkeet olisivat myrkkyä. Miksi edellä mainittujen elintarvikkeiden kulutus on sitten suurta ja miksi ne on sosiaalisesti hyväksyttävämpiä 'aineita' kuin lääkkeet?

Kauneudenhoidossakin on kehitetty vaikka ja mitä. Varsinkin naiset haluavat näyttää hyvältä ja nuorekkailta. Hyaluronihappoa pistetään huuliin. Sun muita aineita mistä en tiiäkkää, mitä ihmiset piikittävät vapaaehtoisesti naamaansa. Pelkät tekoripset ja niillä kiinnitettävä liima voi jopa tuhota silmät, jos liiman laatu on heikkoa. Itsekkin haluan kyllä jossain vaiheessa klassiset ripsienpidennykset takaisin ja olen miettinyt ylähuuleni kohottamista, mutta toki nekin on tietosia valintoja mitä ihmiset tekee. Täytyy mainita etten ole alan asiantuntija, nämä ovat vain henkilökohtaisia mielipiteitäni.

Puhun tekstissäni nimenomaan lääkärin määrämistä lääkityksistä. En ota kantaa milläänlailla lääkeriippuvuuksiin tai lääkkeiden väärinkäyttöön päihdetarkoituksessa. Nämä ovat asioita erikseen. 

Mielialalääkkeistä

Jos lääkkeet olisivat vaarallisia, niin ei lääkärit niitä ihmisille määräisi. Tottakai joitain lääkeyhtiöiden kehittämiä valmisteita on vedetty pois markkinoilta, siitä syystä ettei niitä ole testattu tarpeeksi.

Moni ajattelee niin, että lääkärit vain työntää lääkkeitä vaivaan kuin vaivaan. Myönnettävää on että lääkärit myöntävät lääkkeitä todella helposti. Varsinkin mielenterveyden hoidossa olisi hyvä tutkia hieman että voisiko olla kyse vitamiininpuutoksesta tai muusta fysiologisesta vaivasta. Miullakin luotto lääkärien osaamiseen on ollut heikolla totalla, mutta lääkärit kumminkin opiskelevat vähintään 5 vuotta yliopistossa ja psykiatrit erikoistuvat siitäkin vielä monimonia vuosia, joten eiköhän heillä ole vähän enemmän tutkittua tietoa kuin tavan tallaajalla. 

Sitten on näitä kotilääkäreitä jotka koluavat netin ja väittävät kivenkovaan että lääkkeet ovat kaiken pahan alku ja juuri. Suosittelen heille medianlukutaitojen kertaamista ja hieman kyseenalaistamista mistä lähteistä he tietonsa hankkivat. Kaikki mitä internettiin kirjoitetaan, ei ole totta. Ihmiset puivat paljon netissä lääkkeiden haittavaikutuksista ja sivuoireista, mutta aina pitää muistaa että se mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla. Jokaisen ihmisen keho ja aivot on yksilöllisiä ja toimii eri tavalla. Ei voida lyödä lukkoon toimivuutta edes 10 eri henkilön kokemuksista. Kumminkin, tää aika mitä nyt eletään on saanut ihmiset toivomaan että keksispä joku nyt äkkiä hoidon koronaan. Tää on tieteen kannalta kulta-aikaa. Ihmisiä testataan ja tutkitaan ja varmasti tullaan tekemään tulevaisuuden kannalta hienoja löydöksiä. 

"Kliinisissä tutkimuksissa on todettu että itsetuhoisen käyttäytymisen riski suurenee jos nuori (alle 25-vuotias) aikuinen sairastaa jotain psyykkistä sairautta ja käyttää masennuslääkitystä." Edellä oleva lause on siitä isosta valkoisesta paperin palasesta jonka saa kun ostaa minkä tahansa lääkkeen apteekista. Oon joskus lukenu jostain että ihmisen aivot kehittyy 25-vuotiaaks asti. En missään nimessä ymmärrä jos näitä lääkkeitä määrätään lapsille tai nuorille (alle 18-vuotiaille). Teini-ikä on kaikille nuorille vaikeaa aikaa. Hormonitoiminta alkaa ja alkaa muodostua eri tavalla käsitys itsestä ja elämästä. Mielialalääkkeitä on markkinoilla varmaan sen parisenkymmentä erillaista. Joillakin ihmisillä mikään lääkitys ei tunnu auttavan. 

Oli itsellänikin iso kynnys jostain syystä aloittaa lääkitys mutta ei ollut oikein muita vaihtoehtojakaan. Olin niin väsynyt yksinkertaisesti itkemään ja tuntemaan sitä sekasortoista pahaa oloa, että itseäni ei haitannut tippaakaan vaikka en alkuun tuntenutkaan yhtään mitään. Lääkärin määräämä lääkitys masennukseni hoidossa on muodostunut mulle yhdeksi selviytymiskeinoksi vuosien varrella. Se on ollut turvana ja kainalosauvana terapian edetessä ja vaikeiden tunteiden läpikäymisessä. Ajattelen masennuksesta myös sillä tavalla että aivot eivät tuota tarpeeksi hyvänolon hormooneita. Mietin myöhemmin lääkityksen auttaessa että miksi ihmeessä kituisin ja kärsisin turhaan kun lääkitys kerta auttaa läpikäymään asioita.   En lähde sen enempää avaamaan omaa lääkitystä, mutta minulla on käytössä enemmän kuin yksi lääkärin määrämä valmiste liittyen dignooseihini. Tottakai tulevaisuudessa, pyrin edelleenkin siihen etten käyttäisi ainuttakaan mielialaan vaikuttavaa lääkevalmistetta.

Lääkkeiden syömisessä ei ole mitään heikkoa. Masennus on myös fyysinen aivokemiallinen häiriö. Mulle on selitetty mielialalääkityksen toimintamekanismista niin että ne leikkaavat huippuja ja laskuja pois. Eli et ehkä tunne niin paljoa hyvän olon tunteita mutta et myöskään tunne niitä ikävempiäkään tunteita eli mieliala pysyy tasaisempana. Mulle on sama asia ottaa päänsärkyyn buranaa kuin tällä hetkellä lääkitä mun masennusta. Diabestäkin voidaan yrittää hoitaa elämäntavoilla, mutta eihän diabeetikkokaan välttämättä pärjää ilman lääkehoitoa.  Toivoisin tulevaisuudessa ihan suomenkielisiä positiivisia luotettavia tutkimustuloksia psyykenlääkkeiden toimivuudesta mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Ehkä ihmisten asenteet ja ajatukset muuttuisivat. 

-Milla-

Diagnoosi F33

Viallinen, hajallinen, rikki, erikoinen(huonolla tavalla) puutteellinen, masentunut, mielenterveyskuntoutuja. Oon niin paljon muutakin kuin vain masennukseni. Mulla on elämässä esimerkiksi monia erillaisia rooleja. Oon isosisko, ystävä, kummi, kaveri, lapsenlapsi, kummilapsi, serkku, urheilija, opiskelija ja tämän kirjoittamisen myötä opettelen myös olemaan bloggaaja. 

Oon myös kuulemma hupsu. Semmoinen hajamielinen hauskuuttaja. Mun arki on semmosta että perus kotitöitä tehdessäkin sattuu vaikka mitä. Pyykkejä ripustaessa kuivamaan saattaa pyykkiteline kopsahtaa otsan kulmaan kun unohdan painovoiman lain. Mut surullisen kuuluisaa on se että mulla on tavarat hukassa, myös mun 27 neliöisessä yksiössä. Laukkukin lompakkoineen on joskus jäänyt helsingin ratikkaan (onneks sain takas). Puhumattakaan niistä koti-avaimista.... Tää hajamielisyys korostuu varisinki sillonku mulla on kiire. Sen takia vihaan kiirettä koska mun pitää aikatauluttaa tekemisiäni niin paljon että mitään ei unohdu tai jää matkan varrelle. Teen tosi paljon asioista muistiinpanoja ja kalenteri on ihan must have-juttu.

Tykkään tästä kalenterista niin paljon.
Tässä on joka kuukaudelle oma miettimisen aiheensa ja joka viikolle oma voimalause.

Sarkasmi on myös mun oma taitolaji jota mun eräs lähipiirissäkään ei oikein tahdo ymmärtää. Näinä hetkinä jopa kanssa olijat kyseenalaistavat meidän ystävyyttä. Ollaan varmaan jotenkin sitten kummallinen parivaljakko.

Miun mielestä kaikesta saa tehtyä huumoria. Yleensä me miun ystävienkin kanssa nauretaan omalle mielenterveyden tilalle. Huumorin kautta on myös helppo käsitellä tiettyjä asioita. Vaikka tää on vakava asia, niin ei kumminkaan haudan vakava. 

Kumminkin  jokaiselle jolle mielenterveys ja sen ympärillä olevat asiat on käsitteenä jotenkin vieras, niin suosittelen hienovaraisuutta. Tämä on herkkä ja henkilökohtainen aihealue. Ei ole soveliasta ensisijaisesti alkaa vähättelemään tai jopa vitsailemaan toisen ihmisten tuntemuksista tai ongelmista.

Minäkäsitys on aika liukuva käsite, ainakin mulla. Siihen vaikuttaa tosi paljon esimerkiksi mieliala. Jokainen voi varmaan arvata miltä se oma kuva näyttää kun on väsynyt nälkäinen ja kaikki ärsyttää. Sitten toinen asia mikä siihen myös vaikuttaa on se keiden kanssa vietät aikaa. 

On joskus menneisyydessä tuntunut että oon luonteeltani jollain tavalla liikaa joillekkin. Aina liian puhelias tai sitten liian hiljainen. Tai sitten tuon omaa persoonaani liikaa esille ja joistain tuntuu että he eivät mahdu mun kans samaan huoneeseen. Toki omistan vahvat mielipiteet asioihin ja jos oon jotain mieltä jostain asiasta niin mun päätä ei hevillä saa käännettyä. Itsepäinen jopa siinä mielessä.

 Pidän itseäni myös intuitiivisena ihmisenä. Tunnustelen ja tulkitsen esim että minkälainen tunnelma huoneessa on, jos siellä on enemmän kuin 2 ihmistä. Luen ihmisten sanatonta viestintää hyvin. Tämmöinen informaatio tulva on mulle esimerkiksi Joensuun keskustassa kävellessä aivan liikaa. Tätä kautta oon myös kiltti ja semmonen empaattinen tai sitten muutun hyökkääväksi jos tuntuu et mun omia rajoja rikotaan.

En oo varma tuunko koskaan ymmärtämään kapeakatseisuutta. Siis sitä että ei nähdä sen oman pienen laatikkonsa ulkopuolelle. Jos niin paljon pelottaa niin tekisi edes reijän siihen laatikkoon ja kurkkaisi. Semmoinen tietty luonteenpiirre kuin jääräpäisyys näkemään ja vastaanottamaan muuta näkökulmaa elämään, ärsyttää mua, suunnattomasti. Heillä on vain jotenkin se oma käsityksensä josta pidetään kynsin ja hampain kiinni. 

Miun oma ajattelukyky on aika joustava ja pyrin aina asettumaan se toisen ihmisen saappaisiin. Ite oon valmis vastaanottamaan uusia näkökulmia kaikista elämäntilanteista ja kaikenlaisilta ihmisiltä.

 Kun joitain asioita suostuu katsomaan välillä esimerkiksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta niin omat ongelmat alkaa tuntumaan aaika pieniltä. Apulannan biisissä 'valot pimeyksien reunoilla' jotenkin niin hyvin lauletaan armollisuudesta itseään kohtaan elämässä. Kannattaa käydä kuuntelemassa

- Milla -