Pidetäänhän mielenterveydestämme huolta

Marraskuu 2019 

Vaikea masennus. Itken ahistusta ja pahaa oloa kippurassa veljen vessan lattialla. Tunsin lähinnä häpeää, tuskaa, toivottumuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa. Mieli oli täynnä itsemurha-ajatuksia. Toivoin ettei miun tarviis herätä seuraavana aamuna tähän painajaiseen.

Huhtikuu 2021

Ei masennusta. Takana on 1,5 vuotta psykodynaamista psykoterapiaa. Oon onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miulla on paljon unelmia. Opiskelen ammattikorkeakoulussa itelleni toista ammattia. Miulla on paljon harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita joista inspiroidun ja joihin koen intohimoa. Miun ympärillä on paljon rakkaita ihmisiä. Rakastan elää ja ennen kaikkea rakastan itseäni.

Matka tähän päivään on vaatinu pirusti töitä ja aikaa. Se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa tai kivaa. Mut en vaihtais päivääkään.

Saan olla itestäni ylpee joka ikinen päivä.

Toipuminen/parantuminen sairaudesta ei oo koskaan suoraviivaista nousukiitoa. Tulee takapakkeja, huonoja päiviä tai jopa viikkoja. Mut nekin menee ohi ajan kanssa, lupaan!

Listasin muutamia asioita joitten avulla koen auttaneen masennuksesta toipumisessa:

• ammatin vaihdolla
• sairaslomalla
• lääkityksellä
• ammattiavun vastaanottamisella
• terapialla 
• lapsuuden traumojen käsittelyllä
• itkemällä
• kaikkien tunteiden hyväksymisellä
• Itsetutkiskelulla
• itsemyötätunnon- opettelulla
• takapakkien hyväksymisellä
• liikunnalla
• läheisten tuella
• terveellisellä ruokavaliolla
• 8 h:lla unta yössä vähintään
• selfhelp-kirjallisuudella
• mielenterveystalo.fi- harjoitteilla
• uuden ammatin opiskelulla
• myrkyllisten ihmissuhteiden katkaisemisella

Oon tehny tottakai ite kaiken työn, mut en oo joutunut tekemään sitä yksin. Oon saanu apua ja tukea Siun soten mielenterveyspalveluista, te-toimistosta, kelasta,vervestä ja psykoterapiasta.

Jos pohjalta kiipeäminen 'huipulle' on ollu mahdollista miulle, niin se on mahdollista kelle vaan! Ethän jää ongelmies kanssa yksin💚

-Nuhaisin terveisin Milla-

Hiljaisuuden rikkominen osa 2

Apua kun aika menee niin nopeesti. On vierähtäny puol vuotta (6kk!) kun viimeksi tein postauksen. 

Siitä huolimatta ootte käyneet lukemassa miun tekstejä, iso kiitos ja halaus siitä! 

Mulla on ollut täys fokus opinnoissa tän kevään, eikä aika taikka energia ole riittänyt kirjoittamiseen. Nyt kesällä ajattelin vähän aktivoitua tämänkin homman suhteen. 

Pielisjoki ja nätti auringonlasku

Niin tosiaan, ensimmäinen lukuvuosi ammattikorkeassa on nyt takanapäin. Ihan uskomatonta että ollaan jo täällä asti vuotta 2021.

Brunssi

Hautausmaalla oli niin nätti kynttilämeri jouluna

Mitä mulle kuuluu?

Alkuvuosi tosiaan tuli keskityttyä opintojen eteenpäin viemiseen. Tuntui että isoin työ pakkaantui nimenomaan viimeisille kahdelle kuukaudelle, mutta nyt on viimeinen tentti tehtynä ja virallinen kesäloma alkakoon! 

Kesätöitä en ainakaan vielä ole saanut. Töitä hain ja työtarjouksia tuli, mutta harmikseni ne olisivat alkaneet jo huhtikuussa. Joten päädyin ystävällisesti kieltäytymään, koska opinnot menevät itsellä työnteon edelle tässä elämänvaiheessa. Muutenkin pitkän opiskelurupeaman jälkeen olen ihan loman tarpeessa.. joten mietin työhommia sitten taas kun olen ensin saanut hiukan levättyä ja voimia palauteltua. Otin kumminkin kesäksi kursseja 16 opintopisteen verran, joten uskon että niissäkin riittää hommaa. Voin niistä kertoa enemmän jossain tulevassa postauksessa! 

Nachopeltii ja valkkarii

Mitä ekalta opiskeluvuodelta jäi sitten käteen?

12 kurssia ja 50 opintopistettä. (okei, kaikkia kursseja ei ole vielä arvioitu, mut itseluottamus on korkealla että sain kaikki loput 5 tenttiä kyllä läpi) Saan olla itestäni ihan pirun ylpee! 

Hirrveesti kaikkea uutta. Uusi elämävaihe, uudet luokkatoverit, uusia ystäviä, uusia oppiaineita, uusia kokemuksia, etäluentoja ja vinopino etätehtäviä ja tenttejä, puhtaat haalarit ja hyvinvoiva maksa.

Ainiin meidän koulu siiirtyi 2020 vuoden marraskuun lopulla KOKONAAN edäksi. Eli Joulukuusta toukokuuhun meillä oli vain etäopetusta, etäluentoja, etätehtäviä, etätapaamisia, etätenttejä, etää, etää ja vielä kerran etää. Läppärin tuijottaminen on tullut todella tutuksi. Mutta kukaan ei kumminkaan tälle tilanteelle mitään voinut ja kaikki olimme samassa veneessä etäilyn suhteen. Kaksi juridiikan tenttiä kumminkin järjestettiin koululla. Kumpanakin kertana tuntui kun olisi ekaa kertaa astunut wärtsilän ovista sisään. 

Uuden karheet haalarit jalassa, ehkä ens syksynä lähen näitäki ulkoiluttaan

Hain myös tuutoriksi ja pari koulutusta siihen liittyen on jo takana. Nyt teemme toimintasuunnitelmaa ensisyksynä aloittaville opiskelijoille. Hakijoita oli harmillisen vähän ja meitä on nyt 3 tradenomi-alan tuutoria 90 opiskelijalle :D. Saamme apuja kumminkin muilta aloilta sekä pokalta, killalta ja nyt-hankkeelta.

Päätin tähän kouluun hakiessani etten stressaa itseäni hengiltä arvosanojen takia, vaan teen parhaani ja sen on riitettävä, piste. Kurssien lopulliset arvosanat ovat olleet tähän mennessä tosi hyviä, ilman stressin tuomaa lisätaakkaa. Toki ei siitä kokonaan irti pääse, eikä pidäkkään. Pieninä annoksina se onkin ollut eteenpäin vievä asia ja tehtävät on tullut tehtyä ajallaan. (paitsi yksi, jonka vaan unohdin.. mutta syytän lauantaista 7h tutor-koulutusta siitä. Sen pystyi palauttamaan jälkijunassakin. Ei oteta tavaksi.) 

 Tein syksyn hieman muita helpotettuna, silleen ennaltaehkäisevästi ja se oli ihan paikallaan. Kevään tein samaa tahtia kuin muut. Tulihan se väsymys sieltä kaveriksi sitten lopulta ja jouduin ponnistelemaan vähän enemmän, mutten kadu. Tilanne ei eskaloitunut kumminkaan pahaksi, onhan mulla jo selviytymiskeinoja näiden tilanteiden varalla. On rehellinen itselleen tilanteesta ja sallii itselleen enemmän lepoa ja satsaa palautumiseen. Sainpas kuulostamaan sen yksinkertaiselta ja helpolta. Pääasia kumminkin on, ettei sairaslomalle joutuminen ollut lähimaillakaan. Joka oli iso pelkoni opintoja aloittaessa. Kaikki sujui kumminkin oletettua paremmin etäilystä ja koronasta huolimatta. Ainakin on oppinut enemmän itseohjautuvammaksi jos ei muuta muistiin jäänyt. Opiskelu kokonaan etänä on vaatinut todella paljon itsenäisyyttä ja omatoimisuutta. Onneksi syksyllä ehdimme olla sen pienen pätkän koulussa, niin löytyi niitä omanlaisia ihmisiä, joihin on pitänyt yhteyttä koko etäilyn ajankin ja joilta on voinut kysyä apua ja motivaatiota opiskeluun tarvittaessa. 

Niin, se motivaatio. Välillä se on ollut menossa mukana mutta kyllä se on kateissakin ollut. Luokkatilanteiden tuoma opiskelumotivaatio ja sosialisoituminen oli siis poissapelistä marraskuun lopun jälkeen ja opinnoissa eteneminen tuntui välillä yksinäiseltä rämpimiseltä. Kumminkin tilanne korjautui kun pienellä porukalla opiskeli tai vietti luentoja yhdessä. 

Harrastuksista

Hommasin itelleni joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen. Siitä on ollut mielenkiintoista seurata yöllistä palautumista ja miten paljon todellisuudessa tulee liikuttua.

 Polar Ignite, ihan kiva treenikamu

Kuntosali on kulkenut koko vuoden mukana matkassa. Joinakin viikkoina salille tuli eksyttyä kerran tai ei kertaakaan mutta parhaimpina viikkoina treenikertoja oli 4-5. Pinaattiletut ja fastin berry dark choco crisp-patukat ovat maistuneet. Haluisin rasvaprosenttia vähän alemmas. Syön liikaa hiilareita. Ehkä liian vähän proteiinia. En kumminkaan tiedä onko mikään diettaaminen tai kaloreiden vahtaaminen kumminkaan mun juttu. Ketoilemaan en ala. Ehkä pitäisi vaan lisätä vähän enemmän kasviksia ruokavalioon ja vähentää poppareiden syömistä(ja suklaalevitteen syömistä suoraan purkista, mut vitja se on hyvää!)

Ainiin ja alkuvuodesta aloitin Twerk-tanssikurssin jossa kävin kerran viikossa, aina maanantaisin. Kehityin twerkkaajana kivan ryhmän ja hyvän opettajan ansioista. Nyt kesän ajan ajattelin vain kertailla opittua ja katella youtubesta ja ig:stä videoita. Jäin siihen niin koukkuun kumminkin, että jatkan tanssimista sitten syksyllä. 

vähän venyvyyttä

Äänikirjat on myös olleet in tänä keväänä. Niitä kun voi kuunnella missä vaan, milloin vaan. Salille pyöräillessä, bussia odotellessa, nukkumaan mennessä jne. Muutaman esiin nostaakseni Unfu*k yourself; Lopeta märehtiminen, aloita elämä, Miksi nukumme, Mindset; menestymisen psykologia, Korkeintaan vähän väsynyt ja Eerika ovat olleet ehdottomia lemppareita.

Terapiassa oon käyny nyt kerran viikkoon. Siellä saralla nyt ei ole mitään mainitsemisen arvoista. Kesätauko alkaa juhannuksen jälkeen ja terapia jatkuu elokuussa. Nyt pitäisi ottaa lääkäriin yhteyttä 3.vuoden terapialausunnosta. Jatkohakemus pitää laittaa kumminkin vetämään ennen kesätaukoa, koska nykyisin kela haluaa hakemuksen 3kk ennen uuden terapiavuoden aloittamista ja elokuussa oltaisiin jo myöhässä aikataulusta. 

Otin myös uuden pienen tatskan.

Lomaterkuin Milla

Opiskelu ja mielenterveysstigma

 

Mullon ollu ihan älyttömän inspiroitunu olo. Kun hain kouluun en tienny että opiskelu voi olla näin kivaa. Mitä enemmän saan tietoo, sitä enemmän oon varmempi että oon oikeessa koulussa, oikeella alalla. Oppimassa uutta tietoo minuu kiinnostavista asioista. ja tää fiilis on niin huikee. Uskon et kaiken on pitäny mennä aikasemmin just niin mönkään kuin asiat on menneet. On pitäny yrittää just niin montaa väärää polkuu, et se oikee tulee kohalle. 

Aloitin siis opinnot tänä syksynä Karelian ammattikorkeakoulussa, tradenomin liiketalouden linjalla. Koulu on ollut odotuksien mukaista. Toki etäopiskelu tuottaa vähän omia haasteita motivaatiossa. Miusta ois kivempi mennä sinne kouluun istumaan, kun tää koti on kumminkin itselle semmoinen 'turvapaikka'. Tosi usein lähtee touhuamaan kaikkea muuta kuin keskittyy siihen 3h kestävään luentoon. Nyt Karelia ilmottikin että koulu siirtyy melkein kokonaan edäksi koska joensuussa tartunnat ovat lisääntyneet niin paljon.. Jään itsekkin innolla odottamaan mitä loppuvuoden opiskelusta oikein tulee. Mutta onneksi joululomakin lähestyy kovaa vauhtia.

  Mitä pidemmälle opinnot menee sitä varmemmaks muutun siitä että tää on se mun juttu. Mulla on koko sydän mukana opinnoissa. Varsinkin yrittäjyys on tosi mielenkiintoista ja siitä meille paljon puhutaan. En nyt ihan joka aamu mee into pinkeenä kouluun (lue: aukaise läppäriä) mutta melkein. Niin se yrittäjyys, mulle on herännyt ajatus että perustasin joskus ehkä hyvinvointialan yrityksen. Näin voisin hyödyntää lähihoitajan osaamistani. En oo vielä todellakaan varma asiasta. Kuhan höpöttelen. Pikkuhiljaa kumminkin annan näiden yrittäjyys ajatuksien muhia ja muotoutua. Paljon on vielä opittavaa ja opiskeltavaa.

Osallistuin opiskeluideni ohessa Polku-viikkoon ja siellä oli yrittäjiä kertomassa omia yrittäjyys tarinoitaan. Siellä oli puhumassa Hjallis Harkimo ja se sano jotenkin tällee että ei yrittäjäks synnytä, yrittäjäks opitaan. Se oli omia epävarmuuksia huojentava ajatus.

 

Näiden tilastojen takia, miten ihmeessä psykoterapeutin koulutus voi olla vielä tänä päivänä niin kallis, kun selvästi suomalaiset tarviis terapiaa..

 

Ihmismieli on välillä niin hassu. Koulun alettua mietin todella paljon että mitäköhän mun luokkalaiset musta miettii. Koin että oon niin eri lähtökohista kuin kaikki muut. Osaakohan ne ymmärtää mua. Pitääköhän ne mua outona. Tää pelko kumminkin hälveni tosi nopeaa kun yks mun luokkalainen oli eksynyt mun blogiin ja tuli kertomaan että oon tosi hyvä kirjottaa ja on hyvä että avaudun julkisesti tänne näistä asioista. Mun alkuperäinen tarkotushan tälle blogille on ollut poistaa stigmaa mielenterveysongelmien ympäriltä. Miusta sitä stigmaa ei voi olla liikaa poistamassa. 

 

Kerron nyt tähän samaan syssyyn myös, että olin itsepuolustus kurssilla ja tunnin vetäjä jotenkin ilmaisi että kadulla mielenterveysongelmaiset ja päihdeongelmaiset voi olla niitä uhkaavia tekijöitä. Jotenkin itselläni särähti korvaan et hei, täällä kurssillasikin on kans eräs mielenterveyden kanssa kamppaileva. Ehkä hän ei tarkoittanut sitä niin kirjaimellisesti, kuin mitä omia ajatuksia tulvi tästä päähän. Mutten jaksanut takertua hänen sanoihinsa. Pakko myöntää, meni kyllä ihon alle. Joten tää mitä yritän viestiä mun teksteillä, ei todellakaan oo turhaa. Asennemuutosta mt-ongelmiin ja niihin suhtautumisessa kaivataan vielä paaljon täällä suomessakin.

-Milla-

Lääkevastaisuus

Tää on tosi kiistelty aihe. Sanosin oman käsityksen mukaan, että suurin osa ihmisistä on lääkevastasia. Mie ite olen ollut myös tosi lääkevastainen joskus, mutta mistä se kumpuaa? Pelko juuri lääkkeisiin. Noh tää on vähän kaksipiippuinen juttu. Jotkut eivät usko lääkkeisiin ja toiset taas pelkäävät haittavaikutuksia. Varmaan ajatellaan taas myös leimaantumista. 'Entäs jos miun lähipiiri ei hyväksy sitä että syön lääkkeitä?'

 Kuka haluaisi työntää kehoonsa turhaa ainetta tai mitään ylimääräistä? Luonnonmukaisuus on nykyisin trendikästä. Kun aletaan miettiä esimerkiksi kahvia, mehuja, limppareita ja alkoholia jotka ei ole lääkkeitä. Ihmiskeho ei tarvitse näitäkään asioita toimiakseen. Olen kuullut myös tupakoivan ihmisen suusta että lääkkeet olisivat myrkkyä. Miksi edellä mainittujen elintarvikkeiden kulutus on sitten suurta ja miksi ne on sosiaalisesti hyväksyttävämpiä 'aineita' kuin lääkkeet?

Kauneudenhoidossakin on kehitetty vaikka ja mitä. Varsinkin naiset haluavat näyttää hyvältä ja nuorekkailta. Hyaluronihappoa pistetään huuliin. Sun muita aineita mistä en tiiäkkää, mitä ihmiset piikittävät vapaaehtoisesti naamaansa. Pelkät tekoripset ja niillä kiinnitettävä liima voi jopa tuhota silmät, jos liiman laatu on heikkoa. Itsekkin haluan kyllä jossain vaiheessa klassiset ripsienpidennykset takaisin ja olen miettinyt ylähuuleni kohottamista, mutta toki nekin on tietosia valintoja mitä ihmiset tekee. Täytyy mainita etten ole alan asiantuntija, nämä ovat vain henkilökohtaisia mielipiteitäni.

Puhun tekstissäni nimenomaan lääkärin määrämistä lääkityksistä. En ota kantaa milläänlailla lääkeriippuvuuksiin tai lääkkeiden väärinkäyttöön päihdetarkoituksessa. Nämä ovat asioita erikseen. 

Mielialalääkkeistä

Jos lääkkeet olisivat vaarallisia, niin ei lääkärit niitä ihmisille määräisi. Tottakai joitain lääkeyhtiöiden kehittämiä valmisteita on vedetty pois markkinoilta, siitä syystä ettei niitä ole testattu tarpeeksi.

Moni ajattelee niin, että lääkärit vain työntää lääkkeitä vaivaan kuin vaivaan. Myönnettävää on että lääkärit myöntävät lääkkeitä todella helposti. Varsinkin mielenterveyden hoidossa olisi hyvä tutkia hieman että voisiko olla kyse vitamiininpuutoksesta tai muusta fysiologisesta vaivasta. Miullakin luotto lääkärien osaamiseen on ollut heikolla totalla, mutta lääkärit kumminkin opiskelevat vähintään 5 vuotta yliopistossa ja psykiatrit erikoistuvat siitäkin vielä monimonia vuosia, joten eiköhän heillä ole vähän enemmän tutkittua tietoa kuin tavan tallaajalla. 

Sitten on näitä kotilääkäreitä jotka koluavat netin ja väittävät kivenkovaan että lääkkeet ovat kaiken pahan alku ja juuri. Suosittelen heille medianlukutaitojen kertaamista ja hieman kyseenalaistamista mistä lähteistä he tietonsa hankkivat. Kaikki mitä internettiin kirjoitetaan, ei ole totta. Ihmiset puivat paljon netissä lääkkeiden haittavaikutuksista ja sivuoireista, mutta aina pitää muistaa että se mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla. Jokaisen ihmisen keho ja aivot on yksilöllisiä ja toimii eri tavalla. Ei voida lyödä lukkoon toimivuutta edes 10 eri henkilön kokemuksista. Kumminkin, tää aika mitä nyt eletään on saanut ihmiset toivomaan että keksispä joku nyt äkkiä hoidon koronaan. Tää on tieteen kannalta kulta-aikaa. Ihmisiä testataan ja tutkitaan ja varmasti tullaan tekemään tulevaisuuden kannalta hienoja löydöksiä. 

"Kliinisissä tutkimuksissa on todettu että itsetuhoisen käyttäytymisen riski suurenee jos nuori (alle 25-vuotias) aikuinen sairastaa jotain psyykkistä sairautta ja käyttää masennuslääkitystä." Edellä oleva lause on siitä isosta valkoisesta paperin palasesta jonka saa kun ostaa minkä tahansa lääkkeen apteekista. Oon joskus lukenu jostain että ihmisen aivot kehittyy 25-vuotiaaks asti. En missään nimessä ymmärrä jos näitä lääkkeitä määrätään lapsille tai nuorille (alle 18-vuotiaille). Teini-ikä on kaikille nuorille vaikeaa aikaa. Hormonitoiminta alkaa ja alkaa muodostua eri tavalla käsitys itsestä ja elämästä. Mielialalääkkeitä on markkinoilla varmaan sen parisenkymmentä erillaista. Joillakin ihmisillä mikään lääkitys ei tunnu auttavan. 

Oli itsellänikin iso kynnys jostain syystä aloittaa lääkitys mutta ei ollut oikein muita vaihtoehtojakaan. Olin niin väsynyt yksinkertaisesti itkemään ja tuntemaan sitä sekasortoista pahaa oloa, että itseäni ei haitannut tippaakaan vaikka en alkuun tuntenutkaan yhtään mitään. Lääkärin määräämä lääkitys masennukseni hoidossa on muodostunut mulle yhdeksi selviytymiskeinoksi vuosien varrella. Se on ollut turvana ja kainalosauvana terapian edetessä ja vaikeiden tunteiden läpikäymisessä. Ajattelen masennuksesta myös sillä tavalla että aivot eivät tuota tarpeeksi hyvänolon hormooneita. Mietin myöhemmin lääkityksen auttaessa että miksi ihmeessä kituisin ja kärsisin turhaan kun lääkitys kerta auttaa läpikäymään asioita.   En lähde sen enempää avaamaan omaa lääkitystä, mutta minulla on käytössä enemmän kuin yksi lääkärin määrämä valmiste liittyen dignooseihini. Tottakai tulevaisuudessa, pyrin edelleenkin siihen etten käyttäisi ainuttakaan mielialaan vaikuttavaa lääkevalmistetta.

Lääkkeiden syömisessä ei ole mitään heikkoa. Masennus on myös fyysinen aivokemiallinen häiriö. Mulle on selitetty mielialalääkityksen toimintamekanismista niin että ne leikkaavat huippuja ja laskuja pois. Eli et ehkä tunne niin paljoa hyvän olon tunteita mutta et myöskään tunne niitä ikävempiäkään tunteita eli mieliala pysyy tasaisempana. Mulle on sama asia ottaa päänsärkyyn buranaa kuin tällä hetkellä lääkitä mun masennusta. Diabestäkin voidaan yrittää hoitaa elämäntavoilla, mutta eihän diabeetikkokaan välttämättä pärjää ilman lääkehoitoa.  Toivoisin tulevaisuudessa ihan suomenkielisiä positiivisia luotettavia tutkimustuloksia psyykenlääkkeiden toimivuudesta mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Ehkä ihmisten asenteet ja ajatukset muuttuisivat. 

-Milla-

Uskon asia

Tällä viikolla vietetään mielenterveyden tietoisuus-viikkoa jonka aiheena on ystävällisyys. Tää kirjoitus menee vähän ohi aiheen mutta aattelin silti puhua vähän uskosta ja siitäkin mistä se elämän merkityksellisyys mulle tulee.

Mie en kuulu kirkkoon. Erosin siitä yli vuos sitten. Kristinusko ei oo koskettanut mun elämää oikeen milläänlailla tai no kävin joskus lapsena laulamassa joululauluja kirkossa. En usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen. Enkä helvettiin tai taivaaseen. Mulle 'uskominen' tai 'uskoon tuleminen' ei liity millään tavalla itse uskontoihin. Kunnioitan kyllä jokaisen uskomuksia ja uskominen tuo itsessään lohtua kaaoksen keskellä.

Kävin kyllä rippikoulun ja opettelin ne tärkeimmät rukoukset mutta suurin syy miksi pidin itse rippijuhlat oli raha. Kristinuskossa ja raamatussa on paljon hyviä pointteja mutta myös paljon kaikkee sellaista mitä en ymmärrä. Onhan siinä ihan sikana niitä sivujakin. Yläasteella uskonnon tunneilla mua kiinnosti enemmänkin kun puhuttiin etiikasta, moraalista ja omista arvoista. Teinkin silloin hienon esitelmän itsemurhista suomessa ja miten yleistä se loppupeleissä oli. Suomi on itsemurhatilastoissa kärkimaana, mutta nykypäivänä onneksi luvut ovat taas laskussa.

Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa.

Uskon kyllä jotenkin ’johonkin’ ylempään tahoon joka jollain tavalla ohjailee tätä elämänkulkua. Uskon siihen että kun sie teet hyvää toisille ihmisille, niin se hyvä moninkertaistuu siun omassa elämässä ja toisinpäin. Uskon että meillä kaikilla on sielu joka jättää tän ulkokuoren sittenkun aika on. Uskon että elämässä asiat järjestyy tavalla tai toisella. Onhan tässä tullu selvittyä itekkin aika hullunkurisista tilanteista ja hetkistä elämässä.

Pahimpana aikana silloinkun masennus otti vallan, niin kuolema itsessään pyöri paljon mielessä. Se sai ajattelemaan jotenkin miten pieni sitä itse on ja miten vähän aikaa 80 vuottakin täällä maapallolla loppupeleissä on. Miten nopeesti aika loppujenlopuksi menee, ja jotenkin sen ajatteleminen laitto palikoita kasaan erilailla. Mulle on nykysin tosi tärkeetä on että teen just niitä juttuja miun elämässä joista nautin. Kuolema pistää ihmisen kuin ihmisen kyllä nöyräksi elämää kohtaan. Elämä tuppaa joillakin (myös aika ajoin allekirjoittaneella) menemään semmosen suorituksen puolelle vaikka ei tän elämän kuuluis miusta olla pikajuoksua tai tuntua maratoonilta.

Me synnytään ja kuollaan ja tässä välissä pitäis jotenkin löytää se oma juttu ja merkitys tälle elämälle. Koska jos sulla ei oo merkitystä niin sustahan tuntuu että olet turha. Etkä sie voi näin isossa asiassa kattoo kaverilta, vanhemmalta, opettajalta taikka naapurilta mallia koska jos sie katot, niin sittenhän sie et kulje sitä omaa polkuas.

Uskon myös äiti maahan (koska meille suomalaisille isänmaa tarkoittaa suomea) ja siihen, että luonto pyrkii aina tasapainoon. Kun nykypäivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka se pitää pysäyttää, niin uskon että luonto löytää aina keinot! Jollain karulla tavalla Australian metsäpalot, tsunamit ja kaikki maiden katastrofaaliset asiat, näillä on joku syvempi tarkoitus kuin järkyttää ja pelottaa ihmisiä maailmalla. Jopa tää korona, joka on peräisin siis vissiin jostain lepakosta. Tää on kuin sotaa jossa vastakkaisilla puolilla on ihmiskunta ja toisella puolella näkymätön vihollinen.

Musta tää korona on jotenkin herätys siihen että tää maapallo ei kestä sitä miten me ollaan tähän asti täällä eletty. Se ei kestä lentokoneilla lentelyä tai balticilla matkailua. Puhumattakaan isojen maiden autoilu kulttuurista. Ilman laatu on monessa maassa parantunu koronan myötä. Ehkä meidän pitäis miettiä hetki ja toinenkin että pitääkö se loma oikeesti viettää etelän aurinkorannalla vai voisiko rentoutua ja nauttia elämästä vaikka lapin luonnossa tai mennä vaikka kylpylään. Toivottavasti ihmisillä rajojen avautuessa ja lentoliikenteen normalisoituessa pysyy  mielessä se, että esimerkiksi täällä suomessakin on niiin paljon nähtävää ja koettavaa. Ihan hollilla tosi kaunis luonto.  

Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään.

Onnellisuus?

Mulle se tulee siitä että saan viettää läheisten kanssa aikaa. Se tulee vapaudesta tehdä tässä elämässä kaikkea sitä mihin mun mielikuvitus vaan riittää. Vapaudesta erillaisiin valintoihin ja suunnan muuttamiseen tarvittaessa. Siitä kun saan nähä uusia paikkoja ja kokea uusia kokemuksia. Siitä että oon perusterve. Mulla ei ole mitään fyysisiä rajoitteita ja mielikin pysyy kasassa nykypäivänä tosi hyvin, myös paineen ja stressin alla. Siitä että voin harrastaa liikuntaa. Joskus nuorempana mietin että vooi kun elämä ois ihanaa ja oisin onnellinen kun se vaan ois "helppoo". Tänään aattelen niin että onneks se on ollu välillä saakelin vaikeetakin niin osaampahan sitten arvostaa tätä aikaa elämässä kun menee paremmin.

Suomi on ollut poikkeustilassa viimeksi sota-aikaan ja siksi nostaa vanhemmissa ihmisissä varmasti muistot ja tunteet pintaan. Vaikkakin eihän kaikki nytkään todellakaan joudu pelkäämään oman henkensä puolesta. Tää korona aika on ollu jokaiselle maalle ja kansalle semmoinen pieni pysähtymisen aika. Et hetkinen mitäs täällä oikein tapahtuu ja miten mie itse tässä tilanteessa teen ja miten toimisin oikein. Mites ne miun läheiset oikeesti voi? Tää on kumminkin loppupeleissä yhdistänytkin tosi paljon ihmisiä vaikka miekin olin koko maaliskuun ja huhtikuun alun aika paljon omissa oloissani. 

Tässä on linkki englanninkieliseen videoon, joka on lyhyt mutta siinä on paljon sanomaa.

Kivaa alkavaa viikonloppua ihan jokaiselle ja muistakaa olla ystävällisiä, auttaa apua tarvitsevaa, hymyillä tuntemattomillekkin ja mikä tärkeintä olla kilttejä ja myötätuntosia myös itsellenne :) 

- Milla -

Diagnoosi F33

Viallinen, hajallinen, rikki, erikoinen(huonolla tavalla) puutteellinen, masentunut, mielenterveyskuntoutuja. Oon niin paljon muutakin kuin vain masennukseni. Mulla on elämässä esimerkiksi monia erillaisia rooleja. Oon isosisko, ystävä, kummi, kaveri, lapsenlapsi, kummilapsi, serkku, urheilija, opiskelija ja tämän kirjoittamisen myötä opettelen myös olemaan bloggaaja. 

Oon myös kuulemma hupsu. Semmoinen hajamielinen hauskuuttaja. Mun arki on semmosta että perus kotitöitä tehdessäkin sattuu vaikka mitä. Pyykkejä ripustaessa kuivamaan saattaa pyykkiteline kopsahtaa otsan kulmaan kun unohdan painovoiman lain. Mut surullisen kuuluisaa on se että mulla on tavarat hukassa, myös mun 27 neliöisessä yksiössä. Laukkukin lompakkoineen on joskus jäänyt helsingin ratikkaan (onneks sain takas). Puhumattakaan niistä koti-avaimista.... Tää hajamielisyys korostuu varisinki sillonku mulla on kiire. Sen takia vihaan kiirettä koska mun pitää aikatauluttaa tekemisiäni niin paljon että mitään ei unohdu tai jää matkan varrelle. Teen tosi paljon asioista muistiinpanoja ja kalenteri on ihan must have-juttu.

Tykkään tästä kalenterista niin paljon.
Tässä on joka kuukaudelle oma miettimisen aiheensa ja joka viikolle oma voimalause.

Sarkasmi on myös mun oma taitolaji jota mun eräs lähipiirissäkään ei oikein tahdo ymmärtää. Näinä hetkinä jopa kanssa olijat kyseenalaistavat meidän ystävyyttä. Ollaan varmaan jotenkin sitten kummallinen parivaljakko.

Miun mielestä kaikesta saa tehtyä huumoria. Yleensä me miun ystävienkin kanssa nauretaan omalle mielenterveyden tilalle. Huumorin kautta on myös helppo käsitellä tiettyjä asioita. Vaikka tää on vakava asia, niin ei kumminkaan haudan vakava. 

Kumminkin  jokaiselle jolle mielenterveys ja sen ympärillä olevat asiat on käsitteenä jotenkin vieras, niin suosittelen hienovaraisuutta. Tämä on herkkä ja henkilökohtainen aihealue. Ei ole soveliasta ensisijaisesti alkaa vähättelemään tai jopa vitsailemaan toisen ihmisten tuntemuksista tai ongelmista.

Minäkäsitys on aika liukuva käsite, ainakin mulla. Siihen vaikuttaa tosi paljon esimerkiksi mieliala. Jokainen voi varmaan arvata miltä se oma kuva näyttää kun on väsynyt nälkäinen ja kaikki ärsyttää. Sitten toinen asia mikä siihen myös vaikuttaa on se keiden kanssa vietät aikaa. 

On joskus menneisyydessä tuntunut että oon luonteeltani jollain tavalla liikaa joillekkin. Aina liian puhelias tai sitten liian hiljainen. Tai sitten tuon omaa persoonaani liikaa esille ja joistain tuntuu että he eivät mahdu mun kans samaan huoneeseen. Toki omistan vahvat mielipiteet asioihin ja jos oon jotain mieltä jostain asiasta niin mun päätä ei hevillä saa käännettyä. Itsepäinen jopa siinä mielessä.

 Pidän itseäni myös intuitiivisena ihmisenä. Tunnustelen ja tulkitsen esim että minkälainen tunnelma huoneessa on, jos siellä on enemmän kuin 2 ihmistä. Luen ihmisten sanatonta viestintää hyvin. Tämmöinen informaatio tulva on mulle esimerkiksi Joensuun keskustassa kävellessä aivan liikaa. Tätä kautta oon myös kiltti ja semmonen empaattinen tai sitten muutun hyökkääväksi jos tuntuu et mun omia rajoja rikotaan.

En oo varma tuunko koskaan ymmärtämään kapeakatseisuutta. Siis sitä että ei nähdä sen oman pienen laatikkonsa ulkopuolelle. Jos niin paljon pelottaa niin tekisi edes reijän siihen laatikkoon ja kurkkaisi. Semmoinen tietty luonteenpiirre kuin jääräpäisyys näkemään ja vastaanottamaan muuta näkökulmaa elämään, ärsyttää mua, suunnattomasti. Heillä on vain jotenkin se oma käsityksensä josta pidetään kynsin ja hampain kiinni. 

Miun oma ajattelukyky on aika joustava ja pyrin aina asettumaan se toisen ihmisen saappaisiin. Ite oon valmis vastaanottamaan uusia näkökulmia kaikista elämäntilanteista ja kaikenlaisilta ihmisiltä.

 Kun joitain asioita suostuu katsomaan välillä esimerkiksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta niin omat ongelmat alkaa tuntumaan aaika pieniltä. Apulannan biisissä 'valot pimeyksien reunoilla' jotenkin niin hyvin lauletaan armollisuudesta itseään kohtaan elämässä. Kannattaa käydä kuuntelemassa

- Milla -

Palasia menneisyydestä

Lupasin avata että miksi oon päätynyt vaihtamaan alaa. Kerron samalla vähän asianhaaroja myös miksi mun masennus ehti kehittyä jopa vaikea-asteiseksi. 

Sain varsinaisen diagnoosin lääkäriltä Syksyllä 2018. Keskivaikea masennus. Se tunne kun luen omakannasta tekstiä mitä lääkäri miusta on sinne kirjoittanut. Koin itseni lähinnä epäonnistuneeksi elämässä koska nyt se on siinä mustaa valkosella. Olin silloin 19-vuotias ja voin vaan todeta että elämäntilanne oli kehittynyt tosi rankaksi. Tulin petetyks silloisessa parisuhteessa ja kaltoinkohtelua oli muidenkin ihmisten saralta paljon tuohon aikaan. Kun oon tarkemmin miettinyt elämääni taaksepäin niin joitain oireita alkoi selvästi 7.luokalla ehkä aijemminkin en muista. Eli olin silloin jotain 12. Esimerkiksi tupakointi ja alkoholi kiinnosti ja kuuluivat elämääni jo silloin. Nykyisin en polta ja alkoholia kuluu aika vähän.

Oireilu näyttäytyi ahdistuksena, väsymyksenä ja itkuisuutena ja kävinkin yläasteella muistaakseni melkein koko 8.luokan juttelemassa koulukuraattorilla. Koulukuraattorikin yläasteella multa kysyi haluanko tavata psykologia. Vastasin vain etten halua samalla miettien, "enhän mie ole hullu??". Mainittakoon että tänäpäivänä en tunne olevani hullu vaikka on tullut nähtyä psykologia. Silloin olin tottakai nuorempi ja ajattelu oli aika mustavalkoista.

Ysiluokan alkaessa mulla oli poikaystävä johon pystyin onneksi turvautumaan tarpeen tullen. Opiskeluaikana muutin asuntolaan asumaan ja kävin vain viikonloppuisin kotona ellen mennyt poikaystävän luo viikonlopuksi tai kavereille yöksi. Ensimmäisenä vuonna ensimmäisessä työharjoittelussa päiväkoti ei tuntunut mun jutulta yhtään. Olin 3 päivän sairaslomalla akuutin stressireaktion takia. 2.vuonna toisen työharjoittelun tullessa eteen menin 2 viikkoa 3-4h yöunilla ja stressasin ja itkin koska en halunnnut mennä töihin  siilaisen akuuttiosastolle. No menin kuitenkin ja harjoittelu meni hyvin ja työharjoittelut olivat tästedes helpompia. Mietin moniamonia kertoja että lopetan koko koulun kesken, mutta painetta loi muiden ihmisten mielipiteet ja etten tiennyt mitä muutakaan tekisin. En tosiaan ollut 16-vuotiaana valmis siihen vastuuseen mitä miulta odotettiin koulussa. Kuten esimerkiksi olemaan vastuussa ihmishengistä. 

2017 vuoden alussa erosin. Olin täyttänyt marraskuussa 18 ja baarielämä maistui. Tuli käytyä ulkona aika monena viikonloppuna peräkkäin, joskus myös viikolla jos oli etäpäiviä. Valmistuin keväällä 2017 lähihoitajaksi, suurimmilta osin kiitettävillä arvosanoilla, mutta olin suoraan sanottuna melkein jo loppu silloin. Valmistuminen oli omalta osaltaan helpottavaa ja ihanaa mutta samalla vaikea ja jopa ahdistavakin asia, koska en tiennyt yhtään mitä tekisin elämälläni seuraavaksi.

 Päädyin kumminkin tekemään töitä eri työpaikoissa vanhuspuolella kesän ja syksyn ja Burn outtihan siinä kehittyi aika nopeasti. Aloin taas seurustelemaan eri henkilön kanssa kylläkin ja tällöin mietin ensimmäisiä kertoja etten selviä jos en hae apua itselleni. Kävin vähän aikaa psykiatrisella sairaanhoitajalla mutta hoitosuhde loppui koska en tullut hänen kanssaan oikein toimeen ja vaihdoin toiselle sh:lle mutta ahdistus ja masennus oireiluni lievittyi ja päädyimme lopettamaan hoitosuhteen.

Aloin miettiä 2018 kevättalvella elämässäni muita vaihtoehtoja ja kiinnostuin liikunta-alasta.  Olinhan "käynyt salilla" 14 vuotiaasta lähtien ja nautin siitä kun sain liikuttaa kehoani. Hain Kajaanin ammattikorkeakouluun liikunnanohjaajaksi, en päässyt, mutta aloitin opinnot Itä-suomen Liikuntaopistolla jota kävin kuukauden kunnes lopetin.

Nyt eletään syksyä 2018. Niin kuin aikaisemmin mainitsin elämässäni oli käynyt vastoinkäymisiä. Menin yksityiselle lääkärille PK-terveyteen (hieman vastentahtoisesti edelleen) hakemaan lääkityksen sekalaiseen ahdistus- ja masennus oireiluun. Koulun lopetettuani olin suoraan sanottuna paniikissa itseni kanssa ja päädyin hoitajan kanssa yhteistuumin pariksi päiväksi huilimaan osastolle jonka jälkeen aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla säännöllisesti.

Elämä tuntui ammattiavun ja lääkityksen kanssa helpottuvan. Olin aina unelmoinut asuvani ulkomailla ja päätin lähteä keväällä 2019 tavoittelemaan tätä unelmaa ranskaan ja vietin 3kk Aupairina. Palasin suomeen, pidin vähän lomaa ja tein töitä päiväkodissa. En kuunnellut yhtään itseäni taikka omia voimavarojani ja kirjoitin puolen vuoden sopparin toiseen päiväkotiin ja oho hups jonkun asteinen hermoromahdus, päivystykseen ja siitä taas muutamaksi päiväksi osastolle lepäämään. Lisää diagnoosia, 

lääkityksen nostoa ja, sairaslomaa tällä kertaa vähän pidemmäksi aikaa.

Jos oon jotain oppinut menneisyydestä, niin kuuntelemaan itseäni, ettei mentäis liian kovalla vauhdilla elämässä eteenpäin. Valmiissa maailmassa kenelläkään ei pitäisi olla kiire. Oikeastaan vihaan koko sanaa kiire koska ite nään niin että siinä on kyse vaan oman elämän priorisoinnista. Vaikka tekisi mieli välillä paahtaa sata lasissa menemään, tehdä sitä, tätä ja tuota, mutta mitä luultavammin semmoinen homma loppuisi mulla ainakin aika lyhyeen. Ei ole heikkoa pyytää apua, silloinkun sitä tuntee tarvitsevansa. Mietin itsekkin leimaantuvani kun kävelen hoitajan tai terapeutin vastaanotolle. Mutta loppupeleissä mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset siusta ajattelee?Jokaiselle oma terveys on tai ainakin pitäisi olla kaikkein tärkein asia maailmassa. Mikään työpaikka, koulupaikka tai toinen ihminen ei ole yhtä tärkeä kuin sinä itse. 

Miksi en aikaisemmin tajunnut että sairastan masennusta?

Miksi ja miksi just minä joudun kokemaan kaiken tämä, noh syitä on tosi monia. Ensinnäkin en ole tiennyt masennuksesta. Sitten kun tutustuin masennukseen, niin en välttämättä nähnyt sitä itsessäni. Olen käynyt lääkärissä oireiluni vuoksi 3 kertaa. Tänne mun ois ehkä ensisijaisesti pitänytkin suunnata, mutta on turhaa jossitella  jälkikäteen.

Oon myös aina ollut todella huono puhumaan omista asioistani. Oon kehittynyt tän asian saralla tosi paljon jo mutta tietyt tavat ja selviytymiskeinot on todella syvälle juurtuneet ja vaikea kitkeä pois täysin. Oon elänyt elämääni jotenkin muiden ihmisten kautta tosi pitkään. Kunhan mun ympärillä olevat ihmiset vaan voi hyvin, ja kunhan kaikilla muilla on mahdollisimman hyvä olla, niin ehkä miekin voin hyvin? Asiahan ei näin ole ollut loppupeleissä mutta omassa illuusiossa on ollut turvallisempaa elää.

 Olen ollut aina se joka auttaa ja ottaa kantaakseen kun joku muu tarvitsee apua. En ole osannut nuorempana ottaa vastaan tarjottua apua, saatikka sitä keneltäkään pyytää. Voisi sanoa että olen aika ”perus suomalainen” ollut siinä mielessä. Yksin on pärjätty aina aikaisemminkin, niin miksi tarvitsisi hakea apua ulkopuolelta. Suomalainen sisukkuus kääntyi itseään vastaan :D  Saamani kasvatus on myös vaikuttanut yhtenä tekijänä, tietenkään ketään syyllistämättä. Miun elämän aikuiset ihmiset eivät ole oikein osanneet suhtautua miun mielialan muutoksiin. 'Ota vähän monivitamiini poretablettia niin kyllä se väsymys siitä väistyy' ja niin edelleen. Ei siis ole mitään ongelmaa vitamiineja kohtaan, syön tälläkin hetkellä monivitamiinia ja d-vitamiinia. Tän asian (eli oman mieleni) eessä oon oikeestaaan uskaltanut olla täysin rehellinen vaan lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle koska ne on tuntemattomia ihmisiä, eikä ne turhaan huolestu.

- Milla -