- ammatin vaihdolla
- sairaslomalla
- lääkityksellä
- ammattiavun vastaanottamisella
- terapialla
- lapsuuden traumojen käsittelyllä
- itkemällä
- kaikkien tunteiden hyväksymisellä
- Itsetutkiskelulla
- itsemyötätunnon- opettelulla
- takapakkien hyväksymisellä
- liikunnalla
- läheisten tuella
- terveellisellä ruokavaliolla
- 8 h:lla unta yössä vähintään
- selfhelp-kirjallisuudella
- mielenterveystalo.fi- harjoitteilla
- uuden ammatin opiskelulla
- myrkyllisten ihmissuhteiden katkaisemisella
Elämän ja oman identiteetin pohdiskelua sekä vertaistukea mielenterveysongelmista kärsiville. Tervetuloa!
google tags
sunnuntai 30. toukokuuta 2021
Pidetäänhän mielenterveydestämme huolta
perjantai 27. marraskuuta 2020
Kasvukipuilua ja ammatti-identiteetti
En taaskaan osannu valita yhtä otsikkoo. Joten kirjotin sit taas kaks, toivottavasti teitä ei haittaa.
Oon hirveen pohdiskeleva ja mietiskelevä ihmistyyppi. Mulla on kokoajan joku pieni prosessi käynnissä itseni kanssa. Toki johtuu myös siitä, että käyn terapiassa ja puhun siellä 45 minuuttia vaan itsestäni ja kaikesta siitä mitä tapahtuu mun ympärillä. Haluun kasvaa ja kehittyy vähä niinkun kokoajan. Tehä tänään asioita paremmin kuin esim viime viikolla, viime kuussa ja viime vuonna. Yhteiskunnan paineesta ja sen silmissä olla tehokkaampi ja jotenkin hyödyksi täällä. Kun pitäis hankkia mainetta ja mammonaa tai mistä ikinä ihmiset saakaan tyydytystä itselleen ja näyttää muille et kyllä mä pärjään! Kuka pystyy samaistumaan?
Tällä hetkellä en jaksa.
Noin, nyt se on sitten sanottu. Mulla on menny autopilotti päälle. Suoritan vaan kaiken pakollisen ja yritän olla siihen tyytyväinen. Tälleen kai ne ruuhkavuosia elävät, pienten lasten vanhemmatkin tekee. Tässäkö se armollisuus taas itteensä kohtaan mitataan? En ainakaan haluu mennä aidan ali. Mutta tää asia ei ole mun haluamisesta kiinni.
Lohduttavaa on ettei, mun ei tarviikkaan jaksaa. Mua väsyttää tää kaamos ja kaikki informaatio koronasta, niinkun kaikkia muitakin. Se on ihan ok. Mulla on lupa nojata just nyt miun ympärillä oleviin ihmisiin. Terapeuttiin, kavereihin, veljeen ja isovanhempiin. Samalla tavalla kun ne pystyy tarpeen vaatiessa nojaamaan muhun. Sillonku mie jaksan paremmin, ettei kukaan meistä kaadu kumoon täällä. Taino terapeutti ei kyl nojaa muhun millonkaa, mutta ymmärsitte varmaan pointin.
Tää etten jaksa, on ollu mulle hirmu vaikeeta myöntää. Nyt pystyn sen myöntää, että tää "aikuisten elämä" saa kenet vaan väsyneeks, jos siinä tapahtuu liikaa kaikkee samaan aikaan. Varsinkin toi korona ja siitä johtuva 'maailmantuska', väsyttää. Mie saan hyvällä omatunnolla kattoo illat netflixii viltin alla kynttilän valossa. Sinne salille tai lenkille ei oo pakko pinkoo joka ilta. Miulla on lupa että saan väsyä. Mitä kovempaa yritän taistella omaa mieltäni vastaan, sitä väsyneemmäks vaan tunnen itteni. Se on ihan turhaa ja onneks sen nyt tänä syksynä vihdoin tajusin. Sillon kun väsyttää, niin sillon levätään. Eikä yritetä taistella sitä väsymystä vastaan. Joten nyt annan vaan ihan kaiken olla, niinkuin ne on. Kaikki hyvä ja tarvittava on nyt tässä. Eikä mitään enempää.
Myrkyllisten ihmisten lisäks, myrkyllisintä tässä elämässä on valehella itelleen. Kaikki sitä toki täällä tekee, tietosesti tai tiedostamatta. Mutta paras tapa elää on puhua aina totta ja olemalla rehellinen. Niin itselleen kuin muillekkin. Eikös niin lapsillekin opeteta. Mihinkä se rehellisyys aikuisena muka häviäis?
Ammatti-identiteetti hukassa, mistä sen löytää ? Vai tarviiko sen ees vielä löytyä?
Oon miettiny tosi paljon itteeni ja elämääni. Huomaan olevani tosi hukassakin sen suhteen kuka oon ammatillisesti. Oon pitäny huolen muista tosi pitkään ja oon ollu hoitaja kolme vuotta. 14-vuotiaana olin ekaa kertaa hoitamassa naapurin lapsia kesän. Tiiän etten edelleenkään jaksaisi hoitaa muita, koska sitten unohan herkästi itseni ja omat tarpeeni. Mun täytyy vielä opetella pitämään huolta itsestäni ja omasta elämästäni. Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa voin olla huolehtimassa muista, unohtamatta tietenkään itseäni. Se on niiiin paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Tekis niin paljon mieli sohaista muurahaispesää ja kokeilla mennä töihin.
Ammatti-identiteetin muuttaminen joksikin toiseksi ei ookkaan niin yksinkertasta kuin alussa aattelin. Kaipaan työskentelemään takaisin lasten pariin tosi paljon. Haluisin leikkii, ohjata, antaa syliä ja letittää tyttöjen hiuksia ja sanoo niille että älkää ikinä värjätkö niitä sitten, koska hiusvärit on myrkkyä. Mun pikkuserkku sai avokkinsa kanssa maailman söpöimmän tyttövauvan. Myönnetään, nosti hieman vauvakuumeen itselläkin.
Mulle tuli myös vastaan 2017 vuonna kirjoittamani portfolio hoitotyöstä. Luin mun ajatuksia mikä kasvu mussa tapahtu lähihoitaja koulun aikana. Niin hassua koska en ollu ees muistanu sen olemassaoloo. Enkä ollu ees lukenu sitä sen jälkeen kun sen opettajalle palautin. Olihan sen kirjottaminen sillon musta 'ihan perseestä'. Miettiä nyt jotain hoitotyön filosofiaa tai ammatillista kasvua ja tulevaisuutta. Hei haloo, yritän edelleenkin vaan jotenkin selvitä tästä päivästä, niin kattoo sitten huomista. Mutta joo tosiaan, nyt se on onneksi kivana muistona niistä ajoista.
Tässä on ote mun hoitotyön portfoliosta. |
Puhun kavereiden kanssa hieman negatiiviseen sävyyn sote-alasta sekä kaikesta sen ympärillä. Koen että se on ollu osatekijänä siihen, miks oon ylipäätään sairastunu masennukseen. Mun kaveri opiskelee just lähihoitajaks ja saan (joudun) kuunnella sen juttuja. Miten innoissaan se on kaikesta uudesta ja jännästä. Kaikesta siitä, mikä oli mullekkin joskus uutta ja jännää. Oon mun kaverista tosi ylpee, kun se on löytäny sen oman juttunsa. Joka toinen tuntuu olevan täällä jollakin tavalla vähän hukassa. Se on hienoo kun tietää, että ees joku tekee elämässään just sitä mistä tykkää. Lähihoitajana et voi (tai niiden ei ainakaan pitäisi) toimia, jos sulla ei oo sydän siinä tekemisessä mukana. Ne keillä ei oo, niin sen huomaa kilometrin päästä. Lähihoitajan työtä ei turhaan sanota kutsumusammatiks, koska sitä se on. Siinä työssä ei pärjää ihan kuka vaan ja sitten on meitä ketkä väsyy liikaa ja ei halua enää työskennellä siinä ammatissa. Se on tosi rankkaa ja siinä ollaan tekemisissä nimenomaan elämän kipeimpien ääripäiden kanssa ja niiden asioiden keskellä. Kuoleman ja sit taas uuden elämän. Sairauksien mut sit taas tervehtymisen. Surun ja pelon ja sit taas ilon ja onnellisuuden, ja kaikkien tunteitten mitä noiden väliin mahtuukaan.
En ois se ihminen mikä oon tänään, ilman lähihoitajaks valmistumista. Oon nähny ja kuullu niin paljon kaikenlaista, mitä joku ei kuule tai nää koko elämänsä aikana. Mua itseäni viisaammilta ja vanhemmilta ihmisiltä. Ne on tarinoita ajasta, jollon en ollu ees syntyny. Ne on välillä tosi surullista kuultavaa, miten elämä joillain vaan menee päin helve*tiä. Ne on myös opetuksia elämästä, mitä en oo oikeesti nähnyt paljoa mitään vielä loppupeleissä. Vaikka aina niin luulen. Noita asioita ei opita oppikirjoista, silti musta noi on hirveen arvokkaita asioita.
Sitten taas oon ollu opettamassa päiväkodissa pienille ihmisille, niitä elämäntaitoja mitä oon tähän mennessä oppinu. Oon omalla tavallani tosi ylpee itsestäni, koska tiiän että moni lopettaa sen koulun kesken. Mutta oon samaan aikaan tosi surullinen ja pettynyt itseeni, koska en kykene työskentelemään sillä alalla täyspäiväisesti. Toisista ihmisistä huolehtiminen oman terveyden kustannuksella ei oo missään tapauksessa järkevää. Mainitsin portfoliossakin sanan kasvukipuilu. Sitä se taitaa nytkin olla, oletan.
Nyt mun pitäis miettiä ihan täysin uusiks mikä musta tulee isona, siis kai niitä aikuisiks sanotaan? Höpöhöpö, en aijo ikinä kasvaa aikuiseks. Mulla tulee aina löytymään pieni pilke silmäkulmassa. Enkä tuu ikinä hävittämään mun lapsenmielisyyttäni, toivon mukaan. Kuhan mun tradenomi opinnot menee eteenpäin niin uskon mun uuden ammatti-identiteetin löytyvän jostain. Toivon mukaan.
Mulla on 3 viikon joululoma ja oon hakenu nyt töihin joululoman ajaksi päiväkoteihin. Toivon että saisin edes yhden työvuoron. Oisin ikionnellinen jos saisin tehä kaksi vuoroa. Niin varmaan :D Oisin ilonen viikon ja sit alkasin taas valittaa lumettomasta talvesta ja kuin paska sää ulkona on. Unohtamatta sitä kun vaan väsyttää, ihan koko ajan. Mutta jos niitä töitä alkaskin tulla liikaa, niin osaisin sit myös kieltäytyä. Sitäkään en oo aikasemmin osannu tehä, vaikka on tehny mieli.
No kumminkin, tätä kasvukipuilua tää elämä varmaan aina joltain osin tulee olemaan. Ainakin mun kohdalla, en tiiä miten just sulla. Alussa sanoin etten jaksa ja silti oon menossa töihin lomalla. Oh well, welcome to my life. Aina sitä on vaan jotain vailla.
-Milla-
perjantai 22. toukokuuta 2020
Uskon asia
Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa. |
Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään. |
sunnuntai 10. toukokuuta 2020
Palasia menneisyydestä
Olen ollut aina se joka auttaa ja ottaa kantaakseen kun joku muu tarvitsee apua. En ole osannut nuorempana ottaa vastaan tarjottua apua, saatikka sitä keneltäkään pyytää. Voisi sanoa että olen aika ”perus suomalainen” ollut siinä mielessä. Yksin on pärjätty aina aikaisemminkin, niin miksi tarvitsisi hakea apua ulkopuolelta. Suomalainen sisukkuus kääntyi itseään vastaan :D Saamani kasvatus on myös vaikuttanut yhtenä tekijänä, tietenkään ketään syyllistämättä. Miun elämän aikuiset ihmiset eivät ole oikein osanneet suhtautua miun mielialan muutoksiin. 'Ota vähän monivitamiini poretablettia niin kyllä se väsymys siitä väistyy' ja niin edelleen. Ei siis ole mitään ongelmaa vitamiineja kohtaan, syön tälläkin hetkellä monivitamiinia ja d-vitamiinia. Tän asian (eli oman mieleni) eessä oon oikeestaaan uskaltanut olla täysin rehellinen vaan lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle koska ne on tuntemattomia ihmisiä, eikä ne turhaan huolestu.
tiistai 5. toukokuuta 2020
Terapiasta
Suomen käypähoito suosituksissa paras vaste masennuksen hoidossa saadaan lääkityksen ja psykoterapian yhdistelmästä.
Toinen asia on: Kuka saa hoitoa suomessa tämän mukaan?
Ei moni. Resurssit eivät riitä. Mielenterveyden oireilu on lisääntynyt. Tai ehkä tiedon lisääntyminen mt-ongelmista on tuonut enemmän asiakaskuntaa tälle puolen. Ajanvaraus aikoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Hyvä että psykiatristen sairaanhoitajien aikojakaan riittää kunnallisella puolella. Joka paikassa kiristetään kun rahat ei riitä. Mikä on hinta yhteiskunnalle sitten kun ihminen ei saa hoitoa? Valmiiksi heikommassa asemassa oleva ihminen joutuu vaatimaan mielenterveyden hoitoa. Mikä on miusta todella surullinen asia. Itsekkin olen joutunut vaatimaan ja kertomaan suoraan mitä haluan ja miten toimitaan ja näin olen saanut apua loppupeleissä. Kaikki ei saa sitä edes välttämättä pyytämällä. Raha ratkaisee tässäkin asiassa.
Psykoterapiasta
Oon itse onnellisessa asemassa siinä mielessä että terapiaa on takana jo 7kk. Kävin tutustumiskäynnillä neljällä terapeutilla ja heidän joukostaan löytyi mulle sopiva. Mun terapia suuntaus on psykodynaaminen mutta painotan että terapeutin etsintä prosessissa tärkein asia on että henkilökemiat kohtaa. Mun terapeutti kulkee mun rinnalla varmaankin ne täydet 3 vuotta, mihinkä kela antaa tukea. Suomessa kela korvaa psykoterapia käynnistä 57,60e ja oma vastuuosuus käynnistä pyörii 20-30 euron kieppeillä, riippuen terapeutin tuntihinnasta.
Terapian ja terapeutin avulla pystyy käsittelemään mennyttä elämää ja miettimään tulevaisuutta. Terapeutti on myös tärkeässä osassa ollut ainakin mulla nostamassa mun itsetuntoa. Mun itsetunto on elämän vastoinkäymisten takia ollut todella pitkään, tosi alhaalla. Oon saanu myös apua haitallisten ajatusmallien työstämiseen. Mitä syvemmälle mennään, sitä paremmin alan hahmottaa asioiden syy-seuraussuhteita. Kun ’maskeja’ lasketaan alas sieltä alkaa pikkuhiljaa paljastua se kuka oon. Maskeilla tarkotan mun tapauksessa esimerkiksi hymyä. Mun on ollut aina tosi helppo laittaa kasvoille hymy, vaikka sielun ois tehny mieli itkee ja huutaa. Tärkeä oppi on myös että en voi ite vaikuttaa esimerkiksi muiden ihmisten ratkaisuihin. Terapeutti ei anna valmiita vastauksia mihinkään vaan laitttaa sut itse pohtimaan asioita, toki keskustellen.
Terapia saattaa kuullostaa kalliilta puuhalta mutta uskon että se maksaa ittensä tulevaisuudessa takaisin moninkertaisena. Oon oikeastaan henkilökohtasesti sitä mieltä että ihan jokaisen ihmisen kannattaisi harkita pientä terapiajaksoa jossain vaiheessa elämäänsä. On tää tutkimusmatka itteensä myös perin mielenkiintostakin puuhaa.
Oon perus luonteeltani herkkä ihminen. Tunnen mun tunteet tosi vahvasti, ilman välimuotoja niin hyvässä kuin pahassa. Mun tunteiden tunnistamistaidot on jotain päiväkoti-ikäisen luokkaa. Oon sanonutkin että tarviisin ne kortit millä päiväkoti-ikäisille opetetaan nimeämään omia tunteita :D Oon herkkä myös sään muutoksille, ympäristön muutoksille ja rutiinit on mulle tärkeä asia. Erillaiset elämäntilanteet ja erillaiset elinympäristöt on muokanneet miusta miut joka olen tänään. Niinkuin varmasti elämä muokkaa ketä tahansa, joiden elämässä sattuu ja tapahtuu vuosi vuodelta toisensa perään sekä liikkuvia osia on paljon.
Musiikki on auttanu mua paljon kun en oo löytänyt mun tunnetiloille sanoja. Tässä osa miun voimabiiseistä:
hullu – juju
Et sinä yksin - juju
majakka – juno
Aina ku aira - pyhimys
OK - Tuomas Kauhanen
Onnelliseksi – juju
Valo pimeän - pyhimys
Älä muuta mitään - juno
parempi yksin - pyhimys
Jättiläinen – Pyhimys
Sitten vielä loppuun vähän et mitä mulle kuuluu?
Tällä hetkellä mennään vähän matalaliitoa johtuen varmasti vallitsevasta maailman tilasta. Luen liikaa uutisia ja tiedän tämän itsekkin että ruokin paniikkiani tällä tavoin. Mutta asiat on silti hyvällä mallilla. Paremmin kuin pitkään aikaan. Pääsykokeisiin luku etenee hyvin ja alkaa tosiaan jo jännittää. Koronastakin huolimatta tää vuos tuntuu niiin mun vuodelta.
- Milla -
sunnuntai 26. huhtikuuta 2020
Mikä ihmeen masennus??
Vaikeimpaan aikaan musta mikään ei tuntunut miltään. Masennus liitetään myös siihen että itket paljon. Mutta vaikeimpaan aikaan kyyneleitä ei välttämättä enää edes tule. Oot kaikkeen vaan niin hiton väsynyt. Kävelevä ihmisraunio. Kaikki on sulle ihan sama. Sie syyllistät ittees menneisyydestä ja et nää itselläs minkäänlaista tulevaisuutta. Tai jos näätkin niin ainakaan se tulevaisuus ei tule tuomaan sulle mitään hyvää. Pelkästään vaan pahaa. Kun laitat illalla silmät kiinni tunnet helpotusta ja kun aamulla avaat taas ne mietit : ”voi ei, en jaksa, enkä halua herätä enää.” Itsetuhoiset ajatukset alkaa pyöriä päässä. Kuvittelet miten helppoa sun ois vaan kadota tästä maailmasta. Lopettaa kaikki. Susta tuntuu että oot taakka itelles mutta myös taakkana vaan läheisilles. Masennus saa sut kattomaan maailmaa harmaan verson läpi. Se ei ole todellisuus. Se pitää muistaa pitää mielessä.
”Olet tärkeä ja rakas.”
Aidosti onnellisena. |
Nyt kiität ittees että oot jaksanu taistella tänne asti. Mulla on muistuttamassa tästä rinnassani teksti: "we've made it this far, kid." Oot jaksanut taistella tänne asti läpi kaikkien vastoinkäymisten ja vaikeuksien. Miksi luovuttaisit nyt? Kun jaksat vaan tän päivän loppuun, niin tulee seuraava päivä ja elämä voi tuua siulle vaikka mitä ihanaa eteen.