google tags

perjantai 29. toukokuuta 2020

Omista epävarmuuksista ja itsevarmuuksista


Huomion saaminen=huomionhakuisuutta?

Täysin kaksi eri asiaa. Meijät ihmiset on rakennettu niin, että me haetaan tunnetta tulla hyväksytyks ja halutuks. Jokainen ihminen haluaa kuulua johonkin tai jonnekkin.  Kukaan meistä ei pärjää täällä maailmassa yksin. En voi sanoa että, eikö minuun vaikuttaisi mitenkään se, jos joku kommentoisi blogiani vähänkin negatiiviseen suuntaan. Varsinkin kun olen tätä vasta aloittamassa. Oon jo nyt saanut paljon henkilökohtaista palautetta ihmisiltä, joka on ollut onneksi positiivista. Se antaa miulle energiaa jatkaa kirjoittamista. Mutta vaikka jaankin paljon "arkaluontoisiakin" asioita, niin miun ei tarvitse kuunnella negatiivista puhetta siitä mitä mie oon tai teen tai miten ylipäätään elän tätä elämää. Tällä tavoin asetan rajoja myös somessa muille ihmisille. En huomioi/hyväksy ilkeitä kommentteja täällä enkä myöskään tosi elämässä itsestäni.





Onko epävarmuus häpeiltävä asia?


@jannekuivalainenphotography


Miksi jaoin juuri tän kuvan nyt tässä? No hittolainen kattokaa nyt. Se korostaa naisellisuutta, mistä pidän itessäni. Onko se väärin että joku ihminen pitää omasta ulkonäöstään? Ei. Entä jos se asia on vielä joku tietty ruumiinosa omasta ulkokuoresta? Ei todellakaa. 
Koinko epävarmuutta tälläisten kuvien julkasun jälkeen? Tottakai. Jännitti jotenki miten some ottaa miulta tämmösen kuvan vastaan. Lähin ottamaan janneen yhteyttä vähän sillä mentaliteetillä että halusin nostaa omaa itsetuntoani heittäytymällä kameran eteen näinkin rohkeisiin kuviin. Voin sanoo että itsetunto nousi hurjasti näiden kuvien myötä. Hävettikö jälkikäteen? No hiivatti kyllä tuli mietittyä että poistan kaikki kuvat instagramista ja että mitä mun tuleva lapsi tai työnantaja miettii sit näistä kuvista tulevaisuudessa. Kun nainen näyttää julkisuudessa paljasta pintaa niin yleistä mielipidettä niistä kuvista tai oletusta tästä ihmisestä ei tarvitse varmaan edes ääneen sanoa. Mutta kun mies näyttää paljasta pintaa niin silloin taputetaan selkään ja ollaan että vautsivau. Oon feministi ja aina peräänkuulutan naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Ei nykymaailmassa ole enää esimerkiksi miesten ja naisten töitä. Naiset on aina ollut jotenkin se alistetumpi sukupuoli, onneksi mennään kokoajan vain parempaan ja parempaan suuntaan.

 Mietin joka blogi postauksenkin jälkeen kun sen julkaisen jotenkin että "Voi ei, nyt se on siellä, kaikkien nähtävillä, pitäskö se poistaa? No en poista, onhan siinä ihan hyvää tekstiä.". Kun puhuin ääneen mun epävarmuudesta liittyen blogiini, niin mun ihana ystävä kysykin multa hyvin että "Haluanko miellyttää jotain työnantajaa joka ei arvosta mua sellasena kuin olen?" Niinkun omana itsenäni. Vastaus on että ei, en halua. Jos mua ei kukaan palkkaisi tulevaisuudessa kuvan tai blogikirjoituksen takia ni sit viimestään alan miettiä elämässä ihan muita vaihtoehtoja. Todella epätodennäköiseltähän se kuulostaa mutta uskon että työnantajat googlettavat työnhakijansa aika tarkkaan nykypäivänä.  
Mitä todellisuudessa haen asioiden julkisella jakamisella esim täällä blogissa on enemmänkin vertaistuellista lohtua jollekkin toiselle ihmiselle, joka kamppailee samojen asioiden tai ajatuksien kanssa kuin minä. Ehkä joku eksyy blogiini ja tajuaa tarvitsevansa itse apua. En voi liikaa korostaa avun hakemista tarpeeksi varhain! Viimeinen asia mitä ajattelen hakevani blogikirjoituksillani olisi sääli. Jokaiselle annetaan tässä elämässä omat kortit millä sit pelataan täällä, miten pelataan. Tykkään myös ajatuksesta että miun ajatusmaailma sais joitain ihmisiä miettimään omaa elämäänsä. Miusta tää maailma on välillä niin kylmä ja feikki että se tarvitsee enemmän kiltteyttä, myötätuntoa ja aitoutta
 
Näissä asioissa mietin itse ihan liian pitkälle tulevaisuuteen. Kun eihän se ole edes varmaa miten pitkälle sitä tulevaisuutta riittää! Jos ei ikinä tekis mitään uutta mikä pelottaa ja miettis aina että mitäköhän joku miettii kun teen nyt näin, niin sit ei suoraansanottuna tulis tehtyä oikeestaan yhtään mitään tässä elämässä. Muutos lähtee siitä että hyppäät pois sieltä omalta mukavuusalueelta. Että niinku teet, vaikka et toisaalta haluaisikaan. Juu, saattaa ahistaa, kiristää ja puristaa mutta nuo kaikki tunteet kuuluu siihen muutoksen prosessiin.




Itsevarmuus=ylimielisyyttä?

Onko jonkun toisen menestys, taito tai osaaminen siulta jotenkin pois? Mie inspiroidun erillaisuudesta ja varsinkin kun sitä omaa juttua tuuaan intohimolla julkiseksi. Oon monia vuosia seurannu somen eri kanavissa pt vatasta ennenku se ees avas ekan kuntosalinsa. Hän aina sano jotenkin että tekijät tekee ja puhujat puhuu. Että niinkun ne ketkä haluaa elämässään oikeesti tuloksia aikaan, niin ne tekee niiden eteen myös tosi paljon töitä. 
Jokaisella ihmisellä saa olla oma mielipide. Ite ajattelen niin että jos en pidä jostain mitä joku tekee tai sanoo, niin ensimmäinen ajatus ei todellakaan ole mennä kommentoimaan hänen tekemisiään. Ajatukset voi pitää siellä oman päänsä sisälläkin. Selaan niin paljon somea että myönnän tuntevani kateutta välillä kun instagram feedissä tulee vastaan kuva ihmisestä jolla on omasta mielestäni parempi kroppa tai näyttää olevan rahaa missä vaika kylpeä.. Kateuskin on vain tunne, mikä menee ohi silmänräpäyksessä. Kun muistaisi pitää mielessä se että ihan aina löytyy joku joka tekee saman asian paremmin. Ollaan myös paljon puhuttu kaverieni kanssa että somekuvien taakse voi kätkeytyä ihan mitä vaan.
Suosittelen jokaiselle joka kokee epävarmuutta omasta elämästään lukemaan mark mansonin kirjan 'kuinka olla piittaamatta p*skaakaan'. Loppupeleissä ainut kenen kanssa sie tässä maailmassa kilpailet 'jostain' on itseasiassa vaan se tyyppi joka kattoo sua joka aamu peilistä.


Mitä mulle kuuluu noin ylipäätään?

Koko kevät on ollut tosi stressaava kokonaisuudessaan. Terapiassa ollaan käyty kipeitä ja vaikeita asioita läpi miun elämästä. Opiskelu ja pääsykokeisiin valmistautuminen on tuonut oman lisäpaineensa. Koronasta nyt puhumattakkaan.. Mutta arvatkaas mitä? Oon kuuluttanut tätä asiaa jo somessa ja mummoni ehti soittaa suvunkin läpi, mutta sanon sen vielä täällä... MIE PÄÄSIN KOULUUN! Siitä on jo pari päivää kun tämä tieto tuli mut en oo vieläkään sisäistänyt asiaa, että aloitan syksyllä ammattikorkeakoulun. Taino jos suun aukomiseni sijaan ottaisin sen paikan ensinnäkin vastaan. Onhan tää nyt ihan ennenkuulumatonta että just miulla joku asia meni ihan heittämällä yli riman.
 Kun pääsin ammattikoulusta niin korkeakouluihin hakiessa painotettiin esi valintakokeita ja pääsykokeita. Musta on hienoa että koulutusjärjestelmä on ottanut huomioon myös ammatillisten tutkintojen kurssien arvosanat! Olin siis 1/16 jotka pääsivät ammatillisella tutkinnolla sisään Karelian AMK, tradenomin liiketalous puolelle. Oon vähän takkiauki-fiiliksillä, että koko pääsykokeet mihin oon kovasti opiskellu ei nyt ookkaan mulla enää eessä. Olo on kumminkin alkujärkytyksen (innostuksen) jälkeen tyyni ja rauhallinen, eikä oikeastaan stressaa enää yhtään mikään. Elämä vain lipuu tasaiseen tahtiin eteenpäin. Luottaminen ja uskominen parempaan tulevaisuuteen ei ole ollutkaan turhaa. JES!



- Milla -

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti