Vaikeudet ihmissuhteissa

 Halusin puhuu hieman mun omista vaikeuksista ihmissuhteissa. Tää on ollu mulle tosi arka aihe, jota ollaan terapeutin kanssa käsitelty paljon terapiassa ja siks tästä tekstistä tuleekin ehkä "paljastavin" aihe mistä kirjotan. Siitä varmaan johtuukin että tää on lojunu yli puoli vuotta luonnoksissa.

Mulla on mennyt vuosien varrella monenlaisia ihmissuhteita katki. Ihmissuhde sotkut on aina tosi raskaita prosesseja käsiteltäväksi. Nyt vanhempana oon tajunnu, että monilla on näitä ja että jotkut ihmiset on vaan tarkoitettu kulkemaan vierellä sen tietyn ajan. Eikä kaikkien ole tarkoituskaan pysyä mun elämässä. 

Kävin kuvailemassa mummolassa rypsipellossa.

Mulla on menny perhesuhteita, ystävyyssuhteita kuin romanttisiakin suhteita poikki. Ehkä liikaakin tähän ikään mennessä. Ystävyyssuhteiden katkeaminen on kaikista raskainta noista kolmesta. Oot kertonu itsestäs just niitä herkkiä asioita, mitä ihan kaikki ei tiedä. 

Perhesuhteissa teitä sitoo kumminkin sama veri. Mulla on niissä taustalla tosi vaikeita ja monimutkasia asioita ja niitä on hankala yksin lähteä ratkomaan. Ihmissuhdetta ylläpitää kumminkin kaksi ihmistä. Monilla ihmisillä on tatuointi 'family first', mut en voi ite allekirjoittaa tuota. Hankaluudet perhesuhteissa on korostanu ystävyyssuhteiden tärkeyttä miun arvo asteikossa.

Luulen et iso osa näistä ongelmista ja konfliktitilanteista on johtunut myös siitä että mulla on itselläni ollu tosi paha olla. Se ei oo  kenenkään syy, eikä se oikeuta purkamaan sitä muihin tai kohtelemaan muita huonosti. Yleensä kumminkin ne läheisimmät ihmiset on semmoisia keille ei tarvitse esittää mitään ja joutuu näin olemaan niitä ihmisiä keille näytetään negatiivisiakin tunteita. 

Kuntosali on ollu mulle 'terveellisempi' tapa purkaa surullisuutta, turhautumista, vihaa, pettymyksiä ja murheita. Kun tunnin ajan paiskoo menemään rauta käsissä, siinä kummasti asiat alkaa järjestyy päässä ja olo on helpompi.

Myös tälleen nuorena, kun vielä etsitään itseämme voi ihan vaan eri elämäntilanteet ajaa erilleen. Onneksi kumminkin nyt tuntuu olevan elämässä sellaisia ihmisiä joita ei vuodet tai kilometrit haittaa ja vastavuoroisesti ymmärretään toisen kiireisimpiä ajanjaksoja elämässä.

-Milla-

Selviytymismoodi

Oon tässä lähiaikoina paljon miettinyt unelmia ja itsetuntoon liittyviä asioita. Oon niin kiitollinen että että näitä asioita löytyy miulta nykypäivänä.

Näin ei oo aina ollu. Kun elää monta vuotta vain selviytymismoodissa, niin aivokapasiteetista ei oikeastaan jää tilaa haaveilulle, unelmille ja kaikelle semmoiselle luovalle ajattelulle muutenkaan. Sitten niiden vuosien jälkeen, jotka on taistellu siinä selviytymismoodissa on vaan yksinkertasesti liian uupunut siitä omaa päätään vastaan taistelusta, joten siinä menee oma aikansa kun stressihormoonit väistyy ja kortisoli poistuu kehosta

Nätti auringonlasku

Ihmettelin aina kun kaikki puhui 'seuraa sun unelmia' tai 'mene intohimojasi kohti'. Mulla ei yksinkertaisesti kolme vuotta sitten ollut minkäänlaisia unelmia. Oikeastaan tän kolmen vuoden aikana olen vasta kunnolla oikeasti elänyt, enkä ole ollut vain olemassa. Ehkä näin on koska olen tajunnut, etten tarvitse kenenkään muun lupaa elääkseni omanlaistani elämää.

Suuri apu minkä oon terapiasta saanu on haitallisten ajatusmallien deletointi. Tein tosi paljon ennen sitä että kun alkoi mennä hyvin, Olin vaan huolissani siitä, että millon alkaa mennä taas huonosti. Well well kehä oli valmis, ettei ees osannu nauttia ajasta joka oli seesteistä ja kun tuli huonompi kausi, niin sitähän oli vatvonut koko sen ajan jo valmiiksi. Toki edelleen tiedostan että huonompien kausien mahdollisuus on iso, mutta seesteisemän ajan tullessa osaan pysähtyä ja nauttia siitä. 

Repäsin ja kokeilin miten punanen huulipuna sopii miulle.

Vaikka oon ollu aina perus positiivinen ihminen niin terapian myötä oon huomannu myös, miten kamalan negatiivisesti puhui itselleen ja ajatteli itsestään. Tosi paljon on jäänyt asioita tekemättä, kun pelkäsi epäonnistumista ja kyseenalaisti omia kykyjä selviytyä. Huono itsetunto vaikeutti elämää myös tosi ihmissuhteiden osalta. 

Ilman terapiaa en ois ikimaailmassa hakeutunu ammattikorkeakouluun. Oisin menny siitä mistä aita on matalin, ja suorittanu tutkinnon ammattikoulussa. Enkä siis tarkoita että ammattikoulu tasosissa tutkinnoissa ois mitään vikaa ja kaikkien pitäisi mennä korkeakouluun. Vaan esim terapeutti tiesi kuinka hyvin numeroin olin suorittanu sosiaali- ja terveysalan. Joten merkonomi ala miulle ois ollu aika helppo.

Mun kaveri valmistui lähihoitajaksi, niin juhlistettiin sitä vähäsen.

Yksi iso askel, mikä on tuonut rauhaa sielulleni, on se, että olen oppinut elämään epävarmuudessa. Varsinkin näin korona-aikana koko maailman tilanne on vähän epävarma. Pystytäänkö me nujertamaan tätä virusta vai jääkö se meijän arkeen ikuisiks ajoiks. Jatkuuko koulu kuukauden päästä etänä vai päästäänkö jo fyysisesti kouluun. Kaikki on kokoajan niin vaakalaudalla, että on oikeastaan vaan pakko löytää keinoja sopeutua. Elämä on jatkunut elämisen arvoisena rajoituksista huolimatta, vaikkakin kyllä tätä koronaväsymystä on ilmassa itsellänikin.

-Milla-