Pidetäänhän mielenterveydestämme huolta

Marraskuu 2019 

Vaikea masennus. Itken ahistusta ja pahaa oloa kippurassa veljen vessan lattialla. Tunsin lähinnä häpeää, tuskaa, toivottumuutta, yksinäisyyttä ja epätoivoa. Mieli oli täynnä itsemurha-ajatuksia. Toivoin ettei miun tarviis herätä seuraavana aamuna tähän painajaiseen.

Huhtikuu 2021

Ei masennusta. Takana on 1,5 vuotta psykodynaamista psykoterapiaa. Oon onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Miulla on paljon unelmia. Opiskelen ammattikorkeakoulussa itelleni toista ammattia. Miulla on paljon harrastuksia ja mielenkiinnonkohteita joista inspiroidun ja joihin koen intohimoa. Miun ympärillä on paljon rakkaita ihmisiä. Rakastan elää ja ennen kaikkea rakastan itseäni.

Matka tähän päivään on vaatinu pirusti töitä ja aikaa. Se on ollut kaikkea muuta kuin helppoa tai kivaa. Mut en vaihtais päivääkään.

Saan olla itestäni ylpee joka ikinen päivä.

Toipuminen/parantuminen sairaudesta ei oo koskaan suoraviivaista nousukiitoa. Tulee takapakkeja, huonoja päiviä tai jopa viikkoja. Mut nekin menee ohi ajan kanssa, lupaan!

Listasin muutamia asioita joitten avulla koen auttaneen masennuksesta toipumisessa:

• ammatin vaihdolla
• sairaslomalla
• lääkityksellä
• ammattiavun vastaanottamisella
• terapialla 
• lapsuuden traumojen käsittelyllä
• itkemällä
• kaikkien tunteiden hyväksymisellä
• Itsetutkiskelulla
• itsemyötätunnon- opettelulla
• takapakkien hyväksymisellä
• liikunnalla
• läheisten tuella
• terveellisellä ruokavaliolla
• 8 h:lla unta yössä vähintään
• selfhelp-kirjallisuudella
• mielenterveystalo.fi- harjoitteilla
• uuden ammatin opiskelulla
• myrkyllisten ihmissuhteiden katkaisemisella

Oon tehny tottakai ite kaiken työn, mut en oo joutunut tekemään sitä yksin. Oon saanu apua ja tukea Siun soten mielenterveyspalveluista, te-toimistosta, kelasta,vervestä ja psykoterapiasta.

Jos pohjalta kiipeäminen 'huipulle' on ollu mahdollista miulle, niin se on mahdollista kelle vaan! Ethän jää ongelmies kanssa yksin💚

-Nuhaisin terveisin Milla-

Kasvukipuilua ja ammatti-identiteetti

En taaskaan osannu valita yhtä otsikkoo. Joten kirjotin sit taas kaks, toivottavasti teitä ei haittaa.

Oon hirveen pohdiskeleva ja mietiskelevä ihmistyyppi. Mulla on kokoajan joku pieni prosessi käynnissä itseni kanssa. Toki johtuu myös siitä, että käyn terapiassa ja puhun siellä 45 minuuttia vaan itsestäni ja kaikesta siitä mitä tapahtuu mun ympärillä. Haluun kasvaa ja kehittyy vähä niinkun kokoajan. Tehä tänään asioita paremmin kuin esim viime viikolla, viime kuussa ja viime vuonna. Yhteiskunnan paineesta ja sen silmissä olla tehokkaampi ja jotenkin hyödyksi täällä. Kun pitäis hankkia mainetta ja mammonaa tai mistä ikinä ihmiset saakaan tyydytystä itselleen ja näyttää muille et kyllä mä pärjään! Kuka pystyy samaistumaan?

Tällä hetkellä en jaksa.

Noin, nyt se on sitten sanottu. Mulla on menny autopilotti päälle. Suoritan vaan kaiken pakollisen ja yritän olla siihen tyytyväinen. Tälleen kai ne ruuhkavuosia elävät, pienten lasten vanhemmatkin tekee. Tässäkö se armollisuus taas itteensä kohtaan mitataan? En ainakaan haluu mennä aidan ali. Mutta tää asia ei ole mun haluamisesta kiinni. 

Jos tässä maailmassa kaikki ois mahollista, asusin linnassa, jossa mulla ois palvelijoita. Mun palvelijat siivois ja tekis hyvää ruokaa mulle, maksais mun laskut jne. Eikä mun ei tarviis miettiä tätä "aikuisten elämää". Olisin vaan ja nauttisin elämästä niin paljon kuin vaan suinkin pystysin. Ei ois rahahuolia, ei ammatti-identiteetti huolia, ei yksinäisyyttä eikä varsinkaan masennuksia. Ja sit toivon myös maailmanrauhaa ja että kaikilla ois hyvä olla ja elää täällä maapallon päällä.

Lohduttavaa on ettei, mun ei tarviikkaan jaksaa. Mua väsyttää tää kaamos ja kaikki informaatio koronasta, niinkun kaikkia muitakin. Se on ihan ok. Mulla on lupa nojata just nyt miun ympärillä oleviin ihmisiin. Terapeuttiin, kavereihin, veljeen ja isovanhempiin. Samalla tavalla kun ne pystyy tarpeen vaatiessa nojaamaan muhun. Sillonku mie jaksan paremmin, ettei kukaan meistä kaadu kumoon täällä. Taino terapeutti ei kyl nojaa muhun millonkaa, mutta ymmärsitte varmaan pointin.

Tää etten jaksa, on ollu mulle hirmu vaikeeta myöntää. Nyt pystyn sen myöntää, että tää "aikuisten elämä" saa kenet vaan väsyneeks, jos siinä tapahtuu liikaa kaikkee samaan aikaan. Varsinkin toi korona ja siitä johtuva 'maailmantuska', väsyttää. Mie saan hyvällä omatunnolla kattoo illat netflixii viltin alla kynttilän valossa. Sinne salille tai lenkille ei oo pakko pinkoo joka ilta. Miulla on lupa että saan väsyä. Mitä kovempaa yritän taistella omaa mieltäni vastaan, sitä väsyneemmäks vaan tunnen itteni. Se on ihan turhaa ja onneks sen nyt tänä syksynä vihdoin tajusin. Sillon kun väsyttää, niin sillon levätään. Eikä yritetä taistella sitä väsymystä vastaan. Joten nyt annan vaan ihan kaiken olla, niinkuin ne on. Kaikki hyvä ja tarvittava on nyt tässä. Eikä mitään enempää. 

Myrkyllisten ihmisten lisäks, myrkyllisintä tässä elämässä on valehella itelleen. Kaikki sitä toki täällä tekee, tietosesti tai tiedostamatta. Mutta paras tapa elää on puhua aina totta ja olemalla rehellinen. Niin itselleen kuin muillekkin. Eikös niin lapsillekin opeteta. Mihinkä se rehellisyys aikuisena muka häviäis?

Ammatti-identiteetti hukassa, mistä sen löytää ? Vai tarviiko sen ees vielä löytyä?

Oon miettiny tosi paljon itteeni ja elämääni. Huomaan olevani tosi hukassakin sen suhteen kuka oon ammatillisesti. Oon pitäny huolen muista tosi pitkään ja oon ollu hoitaja kolme vuotta. 14-vuotiaana olin ekaa kertaa hoitamassa naapurin lapsia kesän. Tiiän etten edelleenkään jaksaisi hoitaa muita, koska sitten unohan herkästi itseni ja omat tarpeeni. Mun täytyy vielä opetella pitämään huolta itsestäni ja omasta elämästäni. Ehkä vielä joskus tulevaisuudessa voin olla huolehtimassa muista, unohtamatta tietenkään itseäni. Se on niiiin paljon helpommin sanottu, kuin tehty. Tekis niin paljon mieli sohaista muurahaispesää ja kokeilla mennä töihin. 

Ammatti-identiteetin muuttaminen joksikin toiseksi ei ookkaan niin yksinkertasta kuin alussa aattelin. Kaipaan työskentelemään takaisin lasten pariin tosi paljon. Haluisin leikkii, ohjata, antaa syliä ja letittää tyttöjen hiuksia ja sanoo niille että älkää ikinä värjätkö niitä sitten, koska hiusvärit on myrkkyä. Mun pikkuserkku sai avokkinsa kanssa maailman söpöimmän tyttövauvan. Myönnetään, nosti hieman vauvakuumeen itselläkin. 

Mulle tuli myös vastaan 2017 vuonna kirjoittamani portfolio hoitotyöstä. Luin mun ajatuksia mikä kasvu mussa tapahtu lähihoitaja koulun aikana. Niin hassua koska en ollu ees muistanu sen olemassaoloo. Enkä ollu ees lukenu sitä sen jälkeen kun sen opettajalle palautin. Olihan sen kirjottaminen sillon musta 'ihan perseestä'. Miettiä nyt jotain hoitotyön filosofiaa tai ammatillista kasvua ja tulevaisuutta. Hei haloo, yritän edelleenkin vaan jotenkin selvitä tästä päivästä, niin kattoo sitten huomista. Mutta joo tosiaan, nyt se on onneksi kivana muistona niistä ajoista.

Tässä on ote mun hoitotyön portfoliosta.

 Puhun kavereiden kanssa hieman negatiiviseen sävyyn sote-alasta sekä kaikesta sen ympärillä. Koen että se on ollu osatekijänä siihen, miks oon ylipäätään sairastunu masennukseen. Mun kaveri opiskelee just lähihoitajaks ja saan (joudun) kuunnella sen juttuja. Miten innoissaan se on kaikesta uudesta ja jännästä. Kaikesta siitä, mikä oli mullekkin joskus uutta ja jännää. Oon mun kaverista tosi ylpee, kun se on löytäny sen oman juttunsa. Joka toinen tuntuu olevan täällä jollakin tavalla vähän hukassa. Se on hienoo kun tietää, että ees joku tekee elämässään just sitä mistä tykkää. Lähihoitajana et voi (tai niiden ei ainakaan pitäisi) toimia, jos sulla ei oo sydän siinä tekemisessä mukana. Ne keillä ei oo, niin sen huomaa kilometrin päästä. Lähihoitajan työtä ei turhaan sanota kutsumusammatiks, koska sitä se on. Siinä työssä ei pärjää ihan kuka vaan ja sitten on meitä ketkä väsyy liikaa ja ei halua enää työskennellä siinä ammatissa. Se on tosi rankkaa ja siinä ollaan tekemisissä nimenomaan elämän kipeimpien ääripäiden kanssa ja niiden asioiden keskellä. Kuoleman ja sit taas uuden elämän. Sairauksien mut sit taas tervehtymisen. Surun ja pelon ja sit taas ilon ja onnellisuuden, ja kaikkien tunteitten mitä noiden väliin mahtuukaan.

En ois se ihminen mikä oon tänään, ilman lähihoitajaks valmistumista. Oon nähny ja kuullu niin paljon kaikenlaista, mitä joku ei kuule tai nää koko elämänsä aikana. Mua itseäni viisaammilta ja vanhemmilta ihmisiltä. Ne on tarinoita ajasta, jollon en ollu ees syntyny. Ne on välillä tosi surullista kuultavaa, miten elämä joillain vaan menee päin helve*tiä. Ne on myös opetuksia elämästä, mitä en oo oikeesti nähnyt paljoa mitään vielä loppupeleissä. Vaikka aina niin luulen. Noita asioita ei opita oppikirjoista, silti musta noi on hirveen arvokkaita asioita.

Sitten taas oon ollu opettamassa päiväkodissa pienille ihmisille, niitä elämäntaitoja mitä oon tähän mennessä oppinu. Oon omalla tavallani tosi ylpee itsestäni, koska tiiän että moni lopettaa sen koulun kesken. Mutta oon samaan aikaan tosi surullinen ja pettynyt itseeni, koska en kykene työskentelemään sillä alalla täyspäiväisesti. Toisista ihmisistä huolehtiminen oman terveyden kustannuksella ei oo missään tapauksessa järkevää. Mainitsin portfoliossakin sanan kasvukipuilu. Sitä se taitaa nytkin olla, oletan. 

Nyt mun pitäis miettiä ihan täysin uusiks mikä musta tulee isona, siis kai niitä aikuisiks sanotaan? Höpöhöpö, en aijo ikinä kasvaa aikuiseks. Mulla tulee aina löytymään pieni pilke silmäkulmassa. Enkä tuu ikinä hävittämään mun lapsenmielisyyttäni, toivon mukaan. Kuhan mun tradenomi opinnot menee eteenpäin niin uskon mun uuden ammatti-identiteetin löytyvän jostain. Toivon mukaan.

Mulla on 3 viikon joululoma ja oon hakenu nyt töihin joululoman ajaksi päiväkoteihin. Toivon että saisin edes yhden työvuoron. Oisin ikionnellinen jos saisin tehä kaksi vuoroa. Niin varmaan :D Oisin ilonen viikon ja sit alkasin taas valittaa lumettomasta talvesta ja kuin paska sää ulkona on. Unohtamatta sitä kun vaan väsyttää, ihan koko ajan. Mutta jos niitä töitä alkaskin tulla liikaa, niin osaisin sit myös kieltäytyä. Sitäkään en oo aikasemmin osannu tehä, vaikka on tehny mieli.

No kumminkin, tätä kasvukipuilua tää elämä varmaan aina joltain osin tulee olemaan. Ainakin mun kohdalla, en tiiä miten just sulla. Alussa sanoin etten jaksa ja silti oon menossa töihin lomalla. Oh well, welcome to my life. Aina sitä on vaan jotain vailla.

-Milla- 

1. terapiavuosi pähkinänkuoressa

Kuinka paljon rakastankaan syksyn värejä <3.

Niinkuin jo otsikosta näkyy. Aattelin jakaa hieman ajatuksia, mitä terapian ensimmäinen vuosipäivä miussa herättää. 

Elikkä 7.lokakuuta 2019 oli ensimmäinen 45 minuuttinen terapiaistunto ja muistan vuoden takaisesta elämäntilanteestani sen, että olin täysin lukossa. Ei ollu oikeestaan harmainta aavistusta yhtään mistään. Olin ihan pihalla kuka oon ja mitä mun elämässä ees tapahtuu. Itsetunto mateli pohjamudissa. Olin tosi ahdistunut sekä itkunen ja terapian aloitus vaan huononsi sitä oloa. 

Revin tapani mukaan kaaiikki haavat kertarysäyksellä auki ja mietin että mites tässä nyt on näin päässy käymään. Verta valuu verivanoina jalkoja pitkin ja mitäs vittua seison keskellä verilammikkoa (en tarkoita menkkoja, tää on metafora). Menneisyyden kipeitten asioiden nostaminen pöydälle aiheutti sen, että en halunnut enää elää. olla enää ollenkaan olemassa. THE END. 

No ei se asia sit kumminkaan ihan niin ollut. Läheisten tsempillä ja lisäavun voimin nousin haparoiden takasin elävien kirjoihin. Todettiin terapeutin kaa, että asioiden pikkuhiljaa läpikäyminen on sitten kumminkin parempi vaihtoehto :D. 

Salireenit rullaa omalla painollaan eteenpäin. Loppuvuoden keskityn nimenommaa noihin ihaniin kamaliin olkapäihin. Huonosti tuntuu liha tarttuvan tai sit teen jotain väärin, vinkkejä otetaan vastaan!

Okei, vielä toinen ihan vaan koska selkä näyttää kivalle tässä.

Halusin nimenomaan psykodynaamiseen terapiaan. Tiesin olevinaan kaiken meditoimisesta, unesta, liikunnasta, ravinnosta,  myrkyllisistä ihmissuhteista ja ajatusmalleista, hengitysharjoituksista, kuinka tuoda turvaa ja lohtua itteensä silittämällä jne. Joten tarvitsin vaan kuuntelevan korvan ja ihmisen kuka auttaa mua ite ratkomaan että miks hitossa voin niin huonosti. Ihmisen kehen luottaa ja kiintyä ja kelle uskoutua ihan kaikesta mitä pääkopassa liikkuu. Jonkun, joka on siinä vaan mua ja mun asioita varten.

Mun terapeutti on vaativan erityistason pyskodynaaminen psykoterapeutti. Toiminu terapeuttina jo 15 vuotta joten kai sen on pakko jotain jostain tietää. Pakko myöntää pidin itteäni ja ongelmiani jollain tasolla vaativina, ehkä toi nimike siks iski. Jokainen tulee terapiaan omine taustoineen eikä mun oo todellakaan sieltä rajuimmasta päästä, mutta vaikeista ja epäterveistä lähtökohista oon kumminki lähteny kasvamaan. Kaikkein tärkeintä mulle oli, et henkilökemiat kohtaa. Että tää ihminen on munlainen tyyppi. L jo ekalla tapaamiselle totes jotenkin näin: "no oho, kyllä tosiaan oot terapian tarpeessa!". Niin olinki, ja oon edelleen.

Vuodessa mun ja L:n kiintymyssuhde on kehittynyt just oikeeseen suuntaa. L on nostanu älyttömästi mun itsetuntoo, uskonu muhun sillonku en oo ees ite uskonu itseeni. Ilman terapiaa tuskin oisin ikimaailmassa hakenu ammattikorkeeseen. Oletin etten oo tarpeeks hyvä tai älykäs korkeekouluun. Mut L sano et kyllä oot ja tässä sitä nyt istutaan koulun penkillä. Saatikka sitten antsaitsisin elämässä muutenkaan mitään hyvää. Pari vuotta kun sataa paskaa niskaan oikein urakalla vähän joka suunnasta, niin alkaa siinä pikkusen horjua usko mihinkään hyvään. Kävin kuukauden verran kerran viikkoon ja todettiin et tapaamisii voidaan tihentää. Joten 24.elokuuta 2020 saakka kävin 2 kertaa viikossa ja nyt kun alko koulu niin vaihdettiin taas 1krt/vk.

Mitkä on fiilikset nyt?

Ei vois olla varmaan tän paremmat. Voin tosi hyvin, vaikkakin oon väsynyt koko ajan. Kävin tällä viikolla mittauttamassa Ferritiini arvon eli varastorauta arvon joka oli säälittävät 35,3. Oon syöny jo melkein yhden purkin rautaa ja paaljon pinaatti lettuja tähän lukemaan, joten pidempi rautakuuri ja pinaatti lettuja on siis luvassa. Aloin syömään myös omega-3 kapseleita ja 50 mikrogrammaa d-vitamiinia sekä istunut (välillä myös maannut) kirkasvalolampun eessä aamulla 1h ja energiatasot on noususuhdanteessa. Ulkona alko just pyryttää lunta. Oho, aurinkokin kertoo olemassa olostaan. Nauttikaamme siis tänään paljon d-vitamiinia auringonpaisteesta.

 Varasin ens viikolle hieronta-ajan. Ens viikolla on myös tukien maksupäivä JA 4.marraskuuta täytän vuosia. Oon tosi ilonen siitä että synnyin ja elän. Vielä on paaljon 45minuutin istuntoja edessä ja keskusteluja käytävä, mutta oon optimistinen tulevaisuuden suhteen. Uskon että pystyn ihan mihin vaan, jos vaan haluan ja L.kin uskoo muhun edelleen ja toitottaa että oon fiksu, tosi itsenäinen naisenalku. 

Niin iloinen esimerkiks näistä ihmisistä ympärillä. (osa porukasta puuttuu)

Oon onnellinen tästä elämänvaiheesta mitä just elän, uusista tyypeistä ympärillä ja ihan myös siks, että oon menossa kovaa vauhtia miun unelmia kohti. Voin avata niitä vähän myöhemmin :). Oon tosi ylpee itestäni, miten paljon oon tehny töitä itteni kaa tän vuoden aikana. Alkaako tuntua jo liian hyvältä ollakseen totta? No vähän, mutta harjoitukset jatkukoon. Kyllä se alamäki ehtii myöhemminkin tulla tai sit vaan mennään tavalliseen tapaan pers'eellä pusikkoon.

Hyvin menee, mutta menköön!

Annetaan hyvien aikojen rullata ystävät!!

-Onnellisin terveisin Milla-

Hiljaisuuden rikkominen

On kulunut jo tovi (3kk..) kun oon viimeksi kirjoittanut. Ei oo vaan inspannu. Enkä tahtonut muutenkaan tehdä tästä semmosta pakko hommaa. Mut nyt heräsi inspiraation siemen ja päätin rikkoa blogihiljaisuuteni.

Aattelin ensin etten jaksaisi asiasta kirjoittaa, mutta tulinki toisiin ajatuksiin. Syy miksi en ole kirjoittanut on, että mun kesä meni aikalailla oman mielen kanssa tasapainoillessa (lue: tapellessa). Mulla oli 7 viikon terapiatauko ja nohh mun sisäinen lapsi koki kovaa eroahdistusta suhteessa terapeuttiin. Huomasin tauon aikana miten kantavaks voimaks terapeutin tuki on mulle muodostunut ja kuinka sitä ollaan vielä terapian tarpeessa.

Mun veli otti kissanpennun. Kattokaa nyt sitä miten sulonen :3

Niin terapia jatkui ja mieliala alkoi kohentua huomattavasti. Ja hyvä niin

Mulla on nimittäin nyt 3 (!!) viikkoa  takana koulua. Odotin sitä innoissani ja loppujen lopuksi oon ylpeä siitä että melko rauhallisin mielin pystyin koulun aloittamaan, vaikka huonompi ajanjakso olikin vielä tuoreessa muistissa. Onhan mulla nyt taas terapeutti rinnalla jeesimässä. Ekoista kouluviikoista on jäänyt käteen todella paljon uusia juttuja, käytännön asioita, uusia ihmisiä ja väsymys. Sitä mun on turha kieltää etteikö mua väsyttäis kun kello 7.30 soi herätys. Myös isossa ihmismassassa oleminen miun introverttiyteen taipuvaiselle luonteelle on kuluttavaa. Onneks nyt alan jo pikkuhiljaa tottua. 

Meidän luokka on tosi mukava ja vastaanottavainen ja ryhmähenki on (ainakin vielä toistaiseksi:D) positiivinen ja motivoitunut. Mitä enemmän me aiheisiin syvennytään sitä enempi tuntuu että oon oppimassa just oikeelta tuntuvia asioita. Yrittäjyys varsinkin kiinnostaa ja siitä meille puhutaankin koulussa paljon. Voin kirjottaa myöhemmin vähän enempi koulusta ja millasta siellä on opiskella.

Fiilikset on edelleenki korkeella tästä uudesta elämänvaiheesta. Kumminkin tää syksy on kaikin puolin tosi erillainen kuin muut lähivuosien syksyt. Jään innolla oottaan mitä koulu ja elämä ylipäätään vielä tuopi tullessaan. 

Mukavaa sunnuntaita iha jokaselle!

-Milla-

Lääkevastaisuus

Tää on tosi kiistelty aihe. Sanosin oman käsityksen mukaan, että suurin osa ihmisistä on lääkevastasia. Mie ite olen ollut myös tosi lääkevastainen joskus, mutta mistä se kumpuaa? Pelko juuri lääkkeisiin. Noh tää on vähän kaksipiippuinen juttu. Jotkut eivät usko lääkkeisiin ja toiset taas pelkäävät haittavaikutuksia. Varmaan ajatellaan taas myös leimaantumista. 'Entäs jos miun lähipiiri ei hyväksy sitä että syön lääkkeitä?'

 Kuka haluaisi työntää kehoonsa turhaa ainetta tai mitään ylimääräistä? Luonnonmukaisuus on nykyisin trendikästä. Kun aletaan miettiä esimerkiksi kahvia, mehuja, limppareita ja alkoholia jotka ei ole lääkkeitä. Ihmiskeho ei tarvitse näitäkään asioita toimiakseen. Olen kuullut myös tupakoivan ihmisen suusta että lääkkeet olisivat myrkkyä. Miksi edellä mainittujen elintarvikkeiden kulutus on sitten suurta ja miksi ne on sosiaalisesti hyväksyttävämpiä 'aineita' kuin lääkkeet?

Kauneudenhoidossakin on kehitetty vaikka ja mitä. Varsinkin naiset haluavat näyttää hyvältä ja nuorekkailta. Hyaluronihappoa pistetään huuliin. Sun muita aineita mistä en tiiäkkää, mitä ihmiset piikittävät vapaaehtoisesti naamaansa. Pelkät tekoripset ja niillä kiinnitettävä liima voi jopa tuhota silmät, jos liiman laatu on heikkoa. Itsekkin haluan kyllä jossain vaiheessa klassiset ripsienpidennykset takaisin ja olen miettinyt ylähuuleni kohottamista, mutta toki nekin on tietosia valintoja mitä ihmiset tekee. Täytyy mainita etten ole alan asiantuntija, nämä ovat vain henkilökohtaisia mielipiteitäni.

Puhun tekstissäni nimenomaan lääkärin määrämistä lääkityksistä. En ota kantaa milläänlailla lääkeriippuvuuksiin tai lääkkeiden väärinkäyttöön päihdetarkoituksessa. Nämä ovat asioita erikseen. 

Mielialalääkkeistä

Jos lääkkeet olisivat vaarallisia, niin ei lääkärit niitä ihmisille määräisi. Tottakai joitain lääkeyhtiöiden kehittämiä valmisteita on vedetty pois markkinoilta, siitä syystä ettei niitä ole testattu tarpeeksi.

Moni ajattelee niin, että lääkärit vain työntää lääkkeitä vaivaan kuin vaivaan. Myönnettävää on että lääkärit myöntävät lääkkeitä todella helposti. Varsinkin mielenterveyden hoidossa olisi hyvä tutkia hieman että voisiko olla kyse vitamiininpuutoksesta tai muusta fysiologisesta vaivasta. Miullakin luotto lääkärien osaamiseen on ollut heikolla totalla, mutta lääkärit kumminkin opiskelevat vähintään 5 vuotta yliopistossa ja psykiatrit erikoistuvat siitäkin vielä monimonia vuosia, joten eiköhän heillä ole vähän enemmän tutkittua tietoa kuin tavan tallaajalla. 

Sitten on näitä kotilääkäreitä jotka koluavat netin ja väittävät kivenkovaan että lääkkeet ovat kaiken pahan alku ja juuri. Suosittelen heille medianlukutaitojen kertaamista ja hieman kyseenalaistamista mistä lähteistä he tietonsa hankkivat. Kaikki mitä internettiin kirjoitetaan, ei ole totta. Ihmiset puivat paljon netissä lääkkeiden haittavaikutuksista ja sivuoireista, mutta aina pitää muistaa että se mikä toimii mulla, ei välttämättä toimi sulla. Jokaisen ihmisen keho ja aivot on yksilöllisiä ja toimii eri tavalla. Ei voida lyödä lukkoon toimivuutta edes 10 eri henkilön kokemuksista. Kumminkin, tää aika mitä nyt eletään on saanut ihmiset toivomaan että keksispä joku nyt äkkiä hoidon koronaan. Tää on tieteen kannalta kulta-aikaa. Ihmisiä testataan ja tutkitaan ja varmasti tullaan tekemään tulevaisuuden kannalta hienoja löydöksiä. 

"Kliinisissä tutkimuksissa on todettu että itsetuhoisen käyttäytymisen riski suurenee jos nuori (alle 25-vuotias) aikuinen sairastaa jotain psyykkistä sairautta ja käyttää masennuslääkitystä." Edellä oleva lause on siitä isosta valkoisesta paperin palasesta jonka saa kun ostaa minkä tahansa lääkkeen apteekista. Oon joskus lukenu jostain että ihmisen aivot kehittyy 25-vuotiaaks asti. En missään nimessä ymmärrä jos näitä lääkkeitä määrätään lapsille tai nuorille (alle 18-vuotiaille). Teini-ikä on kaikille nuorille vaikeaa aikaa. Hormonitoiminta alkaa ja alkaa muodostua eri tavalla käsitys itsestä ja elämästä. Mielialalääkkeitä on markkinoilla varmaan sen parisenkymmentä erillaista. Joillakin ihmisillä mikään lääkitys ei tunnu auttavan. 

Oli itsellänikin iso kynnys jostain syystä aloittaa lääkitys mutta ei ollut oikein muita vaihtoehtojakaan. Olin niin väsynyt yksinkertaisesti itkemään ja tuntemaan sitä sekasortoista pahaa oloa, että itseäni ei haitannut tippaakaan vaikka en alkuun tuntenutkaan yhtään mitään. Lääkärin määräämä lääkitys masennukseni hoidossa on muodostunut mulle yhdeksi selviytymiskeinoksi vuosien varrella. Se on ollut turvana ja kainalosauvana terapian edetessä ja vaikeiden tunteiden läpikäymisessä. Ajattelen masennuksesta myös sillä tavalla että aivot eivät tuota tarpeeksi hyvänolon hormooneita. Mietin myöhemmin lääkityksen auttaessa että miksi ihmeessä kituisin ja kärsisin turhaan kun lääkitys kerta auttaa läpikäymään asioita.   En lähde sen enempää avaamaan omaa lääkitystä, mutta minulla on käytössä enemmän kuin yksi lääkärin määrämä valmiste liittyen dignooseihini. Tottakai tulevaisuudessa, pyrin edelleenkin siihen etten käyttäisi ainuttakaan mielialaan vaikuttavaa lääkevalmistetta.

Lääkkeiden syömisessä ei ole mitään heikkoa. Masennus on myös fyysinen aivokemiallinen häiriö. Mulle on selitetty mielialalääkityksen toimintamekanismista niin että ne leikkaavat huippuja ja laskuja pois. Eli et ehkä tunne niin paljoa hyvän olon tunteita mutta et myöskään tunne niitä ikävempiäkään tunteita eli mieliala pysyy tasaisempana. Mulle on sama asia ottaa päänsärkyyn buranaa kuin tällä hetkellä lääkitä mun masennusta. Diabestäkin voidaan yrittää hoitaa elämäntavoilla, mutta eihän diabeetikkokaan välttämättä pärjää ilman lääkehoitoa.  Toivoisin tulevaisuudessa ihan suomenkielisiä positiivisia luotettavia tutkimustuloksia psyykenlääkkeiden toimivuudesta mielenterveyden häiriöiden hoidossa. Ehkä ihmisten asenteet ja ajatukset muuttuisivat. 

-Milla-

Uskon asia

Tällä viikolla vietetään mielenterveyden tietoisuus-viikkoa jonka aiheena on ystävällisyys. Tää kirjoitus menee vähän ohi aiheen mutta aattelin silti puhua vähän uskosta ja siitäkin mistä se elämän merkityksellisyys mulle tulee.

Mie en kuulu kirkkoon. Erosin siitä yli vuos sitten. Kristinusko ei oo koskettanut mun elämää oikeen milläänlailla tai no kävin joskus lapsena laulamassa joululauluja kirkossa. En usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen. Enkä helvettiin tai taivaaseen. Mulle 'uskominen' tai 'uskoon tuleminen' ei liity millään tavalla itse uskontoihin. Kunnioitan kyllä jokaisen uskomuksia ja uskominen tuo itsessään lohtua kaaoksen keskellä.

Kävin kyllä rippikoulun ja opettelin ne tärkeimmät rukoukset mutta suurin syy miksi pidin itse rippijuhlat oli raha. Kristinuskossa ja raamatussa on paljon hyviä pointteja mutta myös paljon kaikkee sellaista mitä en ymmärrä. Onhan siinä ihan sikana niitä sivujakin. Yläasteella uskonnon tunneilla mua kiinnosti enemmänkin kun puhuttiin etiikasta, moraalista ja omista arvoista. Teinkin silloin hienon esitelmän itsemurhista suomessa ja miten yleistä se loppupeleissä oli. Suomi on itsemurhatilastoissa kärkimaana, mutta nykypäivänä onneksi luvut ovat taas laskussa.

Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa.

Uskon kyllä jotenkin ’johonkin’ ylempään tahoon joka jollain tavalla ohjailee tätä elämänkulkua. Uskon siihen että kun sie teet hyvää toisille ihmisille, niin se hyvä moninkertaistuu siun omassa elämässä ja toisinpäin. Uskon että meillä kaikilla on sielu joka jättää tän ulkokuoren sittenkun aika on. Uskon että elämässä asiat järjestyy tavalla tai toisella. Onhan tässä tullu selvittyä itekkin aika hullunkurisista tilanteista ja hetkistä elämässä.

Pahimpana aikana silloinkun masennus otti vallan, niin kuolema itsessään pyöri paljon mielessä. Se sai ajattelemaan jotenkin miten pieni sitä itse on ja miten vähän aikaa 80 vuottakin täällä maapallolla loppupeleissä on. Miten nopeesti aika loppujenlopuksi menee, ja jotenkin sen ajatteleminen laitto palikoita kasaan erilailla. Mulle on nykysin tosi tärkeetä on että teen just niitä juttuja miun elämässä joista nautin. Kuolema pistää ihmisen kuin ihmisen kyllä nöyräksi elämää kohtaan. Elämä tuppaa joillakin (myös aika ajoin allekirjoittaneella) menemään semmosen suorituksen puolelle vaikka ei tän elämän kuuluis miusta olla pikajuoksua tai tuntua maratoonilta.

Me synnytään ja kuollaan ja tässä välissä pitäis jotenkin löytää se oma juttu ja merkitys tälle elämälle. Koska jos sulla ei oo merkitystä niin sustahan tuntuu että olet turha. Etkä sie voi näin isossa asiassa kattoo kaverilta, vanhemmalta, opettajalta taikka naapurilta mallia koska jos sie katot, niin sittenhän sie et kulje sitä omaa polkuas.

Uskon myös äiti maahan (koska meille suomalaisille isänmaa tarkoittaa suomea) ja siihen, että luonto pyrkii aina tasapainoon. Kun nykypäivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka se pitää pysäyttää, niin uskon että luonto löytää aina keinot! Jollain karulla tavalla Australian metsäpalot, tsunamit ja kaikki maiden katastrofaaliset asiat, näillä on joku syvempi tarkoitus kuin järkyttää ja pelottaa ihmisiä maailmalla. Jopa tää korona, joka on peräisin siis vissiin jostain lepakosta. Tää on kuin sotaa jossa vastakkaisilla puolilla on ihmiskunta ja toisella puolella näkymätön vihollinen.

Musta tää korona on jotenkin herätys siihen että tää maapallo ei kestä sitä miten me ollaan tähän asti täällä eletty. Se ei kestä lentokoneilla lentelyä tai balticilla matkailua. Puhumattakaan isojen maiden autoilu kulttuurista. Ilman laatu on monessa maassa parantunu koronan myötä. Ehkä meidän pitäis miettiä hetki ja toinenkin että pitääkö se loma oikeesti viettää etelän aurinkorannalla vai voisiko rentoutua ja nauttia elämästä vaikka lapin luonnossa tai mennä vaikka kylpylään. Toivottavasti ihmisillä rajojen avautuessa ja lentoliikenteen normalisoituessa pysyy  mielessä se, että esimerkiksi täällä suomessakin on niiin paljon nähtävää ja koettavaa. Ihan hollilla tosi kaunis luonto.  

Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään.

Onnellisuus?

Mulle se tulee siitä että saan viettää läheisten kanssa aikaa. Se tulee vapaudesta tehdä tässä elämässä kaikkea sitä mihin mun mielikuvitus vaan riittää. Vapaudesta erillaisiin valintoihin ja suunnan muuttamiseen tarvittaessa. Siitä kun saan nähä uusia paikkoja ja kokea uusia kokemuksia. Siitä että oon perusterve. Mulla ei ole mitään fyysisiä rajoitteita ja mielikin pysyy kasassa nykypäivänä tosi hyvin, myös paineen ja stressin alla. Siitä että voin harrastaa liikuntaa. Joskus nuorempana mietin että vooi kun elämä ois ihanaa ja oisin onnellinen kun se vaan ois "helppoo". Tänään aattelen niin että onneks se on ollu välillä saakelin vaikeetakin niin osaampahan sitten arvostaa tätä aikaa elämässä kun menee paremmin.

Suomi on ollut poikkeustilassa viimeksi sota-aikaan ja siksi nostaa vanhemmissa ihmisissä varmasti muistot ja tunteet pintaan. Vaikkakin eihän kaikki nytkään todellakaan joudu pelkäämään oman henkensä puolesta. Tää korona aika on ollu jokaiselle maalle ja kansalle semmoinen pieni pysähtymisen aika. Et hetkinen mitäs täällä oikein tapahtuu ja miten mie itse tässä tilanteessa teen ja miten toimisin oikein. Mites ne miun läheiset oikeesti voi? Tää on kumminkin loppupeleissä yhdistänytkin tosi paljon ihmisiä vaikka miekin olin koko maaliskuun ja huhtikuun alun aika paljon omissa oloissani. 

Tässä on linkki englanninkieliseen videoon, joka on lyhyt mutta siinä on paljon sanomaa.

Kivaa alkavaa viikonloppua ihan jokaiselle ja muistakaa olla ystävällisiä, auttaa apua tarvitsevaa, hymyillä tuntemattomillekkin ja mikä tärkeintä olla kilttejä ja myötätuntosia myös itsellenne :) 

- Milla -

Diagnoosi F33

Viallinen, hajallinen, rikki, erikoinen(huonolla tavalla) puutteellinen, masentunut, mielenterveyskuntoutuja. Oon niin paljon muutakin kuin vain masennukseni. Mulla on elämässä esimerkiksi monia erillaisia rooleja. Oon isosisko, ystävä, kummi, kaveri, lapsenlapsi, kummilapsi, serkku, urheilija, opiskelija ja tämän kirjoittamisen myötä opettelen myös olemaan bloggaaja. 

Oon myös kuulemma hupsu. Semmoinen hajamielinen hauskuuttaja. Mun arki on semmosta että perus kotitöitä tehdessäkin sattuu vaikka mitä. Pyykkejä ripustaessa kuivamaan saattaa pyykkiteline kopsahtaa otsan kulmaan kun unohdan painovoiman lain. Mut surullisen kuuluisaa on se että mulla on tavarat hukassa, myös mun 27 neliöisessä yksiössä. Laukkukin lompakkoineen on joskus jäänyt helsingin ratikkaan (onneks sain takas). Puhumattakaan niistä koti-avaimista.... Tää hajamielisyys korostuu varisinki sillonku mulla on kiire. Sen takia vihaan kiirettä koska mun pitää aikatauluttaa tekemisiäni niin paljon että mitään ei unohdu tai jää matkan varrelle. Teen tosi paljon asioista muistiinpanoja ja kalenteri on ihan must have-juttu.

Tykkään tästä kalenterista niin paljon.
Tässä on joka kuukaudelle oma miettimisen aiheensa ja joka viikolle oma voimalause.

Sarkasmi on myös mun oma taitolaji jota mun eräs lähipiirissäkään ei oikein tahdo ymmärtää. Näinä hetkinä jopa kanssa olijat kyseenalaistavat meidän ystävyyttä. Ollaan varmaan jotenkin sitten kummallinen parivaljakko.

Miun mielestä kaikesta saa tehtyä huumoria. Yleensä me miun ystävienkin kanssa nauretaan omalle mielenterveyden tilalle. Huumorin kautta on myös helppo käsitellä tiettyjä asioita. Vaikka tää on vakava asia, niin ei kumminkaan haudan vakava. 

Kumminkin  jokaiselle jolle mielenterveys ja sen ympärillä olevat asiat on käsitteenä jotenkin vieras, niin suosittelen hienovaraisuutta. Tämä on herkkä ja henkilökohtainen aihealue. Ei ole soveliasta ensisijaisesti alkaa vähättelemään tai jopa vitsailemaan toisen ihmisten tuntemuksista tai ongelmista.

Minäkäsitys on aika liukuva käsite, ainakin mulla. Siihen vaikuttaa tosi paljon esimerkiksi mieliala. Jokainen voi varmaan arvata miltä se oma kuva näyttää kun on väsynyt nälkäinen ja kaikki ärsyttää. Sitten toinen asia mikä siihen myös vaikuttaa on se keiden kanssa vietät aikaa. 

On joskus menneisyydessä tuntunut että oon luonteeltani jollain tavalla liikaa joillekkin. Aina liian puhelias tai sitten liian hiljainen. Tai sitten tuon omaa persoonaani liikaa esille ja joistain tuntuu että he eivät mahdu mun kans samaan huoneeseen. Toki omistan vahvat mielipiteet asioihin ja jos oon jotain mieltä jostain asiasta niin mun päätä ei hevillä saa käännettyä. Itsepäinen jopa siinä mielessä.

 Pidän itseäni myös intuitiivisena ihmisenä. Tunnustelen ja tulkitsen esim että minkälainen tunnelma huoneessa on, jos siellä on enemmän kuin 2 ihmistä. Luen ihmisten sanatonta viestintää hyvin. Tämmöinen informaatio tulva on mulle esimerkiksi Joensuun keskustassa kävellessä aivan liikaa. Tätä kautta oon myös kiltti ja semmonen empaattinen tai sitten muutun hyökkääväksi jos tuntuu et mun omia rajoja rikotaan.

En oo varma tuunko koskaan ymmärtämään kapeakatseisuutta. Siis sitä että ei nähdä sen oman pienen laatikkonsa ulkopuolelle. Jos niin paljon pelottaa niin tekisi edes reijän siihen laatikkoon ja kurkkaisi. Semmoinen tietty luonteenpiirre kuin jääräpäisyys näkemään ja vastaanottamaan muuta näkökulmaa elämään, ärsyttää mua, suunnattomasti. Heillä on vain jotenkin se oma käsityksensä josta pidetään kynsin ja hampain kiinni. 

Miun oma ajattelukyky on aika joustava ja pyrin aina asettumaan se toisen ihmisen saappaisiin. Ite oon valmis vastaanottamaan uusia näkökulmia kaikista elämäntilanteista ja kaikenlaisilta ihmisiltä.

 Kun joitain asioita suostuu katsomaan välillä esimerkiksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta niin omat ongelmat alkaa tuntumaan aaika pieniltä. Apulannan biisissä 'valot pimeyksien reunoilla' jotenkin niin hyvin lauletaan armollisuudesta itseään kohtaan elämässä. Kannattaa käydä kuuntelemassa

- Milla -

Palasia menneisyydestä

Lupasin avata että miksi oon päätynyt vaihtamaan alaa. Kerron samalla vähän asianhaaroja myös miksi mun masennus ehti kehittyä jopa vaikea-asteiseksi. 

Sain varsinaisen diagnoosin lääkäriltä Syksyllä 2018. Keskivaikea masennus. Se tunne kun luen omakannasta tekstiä mitä lääkäri miusta on sinne kirjoittanut. Koin itseni lähinnä epäonnistuneeksi elämässä koska nyt se on siinä mustaa valkosella. Olin silloin 19-vuotias ja voin vaan todeta että elämäntilanne oli kehittynyt tosi rankaksi. Tulin petetyks silloisessa parisuhteessa ja kaltoinkohtelua oli muidenkin ihmisten saralta paljon tuohon aikaan. Kun oon tarkemmin miettinyt elämääni taaksepäin niin joitain oireita alkoi selvästi 7.luokalla ehkä aijemminkin en muista. Eli olin silloin jotain 12. Esimerkiksi tupakointi ja alkoholi kiinnosti ja kuuluivat elämääni jo silloin. Nykyisin en polta ja alkoholia kuluu aika vähän.

Oireilu näyttäytyi ahdistuksena, väsymyksenä ja itkuisuutena ja kävinkin yläasteella muistaakseni melkein koko 8.luokan juttelemassa koulukuraattorilla. Koulukuraattorikin yläasteella multa kysyi haluanko tavata psykologia. Vastasin vain etten halua samalla miettien, "enhän mie ole hullu??". Mainittakoon että tänäpäivänä en tunne olevani hullu vaikka on tullut nähtyä psykologia. Silloin olin tottakai nuorempi ja ajattelu oli aika mustavalkoista.

Ysiluokan alkaessa mulla oli poikaystävä johon pystyin onneksi turvautumaan tarpeen tullen. Opiskeluaikana muutin asuntolaan asumaan ja kävin vain viikonloppuisin kotona ellen mennyt poikaystävän luo viikonlopuksi tai kavereille yöksi. Ensimmäisenä vuonna ensimmäisessä työharjoittelussa päiväkoti ei tuntunut mun jutulta yhtään. Olin 3 päivän sairaslomalla akuutin stressireaktion takia. 2.vuonna toisen työharjoittelun tullessa eteen menin 2 viikkoa 3-4h yöunilla ja stressasin ja itkin koska en halunnnut mennä töihin  siilaisen akuuttiosastolle. No menin kuitenkin ja harjoittelu meni hyvin ja työharjoittelut olivat tästedes helpompia. Mietin moniamonia kertoja että lopetan koko koulun kesken, mutta painetta loi muiden ihmisten mielipiteet ja etten tiennyt mitä muutakaan tekisin. En tosiaan ollut 16-vuotiaana valmis siihen vastuuseen mitä miulta odotettiin koulussa. Kuten esimerkiksi olemaan vastuussa ihmishengistä. 

2017 vuoden alussa erosin. Olin täyttänyt marraskuussa 18 ja baarielämä maistui. Tuli käytyä ulkona aika monena viikonloppuna peräkkäin, joskus myös viikolla jos oli etäpäiviä. Valmistuin keväällä 2017 lähihoitajaksi, suurimmilta osin kiitettävillä arvosanoilla, mutta olin suoraan sanottuna melkein jo loppu silloin. Valmistuminen oli omalta osaltaan helpottavaa ja ihanaa mutta samalla vaikea ja jopa ahdistavakin asia, koska en tiennyt yhtään mitä tekisin elämälläni seuraavaksi.

 Päädyin kumminkin tekemään töitä eri työpaikoissa vanhuspuolella kesän ja syksyn ja Burn outtihan siinä kehittyi aika nopeasti. Aloin taas seurustelemaan eri henkilön kanssa kylläkin ja tällöin mietin ensimmäisiä kertoja etten selviä jos en hae apua itselleni. Kävin vähän aikaa psykiatrisella sairaanhoitajalla mutta hoitosuhde loppui koska en tullut hänen kanssaan oikein toimeen ja vaihdoin toiselle sh:lle mutta ahdistus ja masennus oireiluni lievittyi ja päädyimme lopettamaan hoitosuhteen.

Aloin miettiä 2018 kevättalvella elämässäni muita vaihtoehtoja ja kiinnostuin liikunta-alasta.  Olinhan "käynyt salilla" 14 vuotiaasta lähtien ja nautin siitä kun sain liikuttaa kehoani. Hain Kajaanin ammattikorkeakouluun liikunnanohjaajaksi, en päässyt, mutta aloitin opinnot Itä-suomen Liikuntaopistolla jota kävin kuukauden kunnes lopetin.

Nyt eletään syksyä 2018. Niin kuin aikaisemmin mainitsin elämässäni oli käynyt vastoinkäymisiä. Menin yksityiselle lääkärille PK-terveyteen (hieman vastentahtoisesti edelleen) hakemaan lääkityksen sekalaiseen ahdistus- ja masennus oireiluun. Koulun lopetettuani olin suoraan sanottuna paniikissa itseni kanssa ja päädyin hoitajan kanssa yhteistuumin pariksi päiväksi huilimaan osastolle jonka jälkeen aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla säännöllisesti.

Elämä tuntui ammattiavun ja lääkityksen kanssa helpottuvan. Olin aina unelmoinut asuvani ulkomailla ja päätin lähteä keväällä 2019 tavoittelemaan tätä unelmaa ranskaan ja vietin 3kk Aupairina. Palasin suomeen, pidin vähän lomaa ja tein töitä päiväkodissa. En kuunnellut yhtään itseäni taikka omia voimavarojani ja kirjoitin puolen vuoden sopparin toiseen päiväkotiin ja oho hups jonkun asteinen hermoromahdus, päivystykseen ja siitä taas muutamaksi päiväksi osastolle lepäämään. Lisää diagnoosia, 

lääkityksen nostoa ja, sairaslomaa tällä kertaa vähän pidemmäksi aikaa.

Jos oon jotain oppinut menneisyydestä, niin kuuntelemaan itseäni, ettei mentäis liian kovalla vauhdilla elämässä eteenpäin. Valmiissa maailmassa kenelläkään ei pitäisi olla kiire. Oikeastaan vihaan koko sanaa kiire koska ite nään niin että siinä on kyse vaan oman elämän priorisoinnista. Vaikka tekisi mieli välillä paahtaa sata lasissa menemään, tehdä sitä, tätä ja tuota, mutta mitä luultavammin semmoinen homma loppuisi mulla ainakin aika lyhyeen. Ei ole heikkoa pyytää apua, silloinkun sitä tuntee tarvitsevansa. Mietin itsekkin leimaantuvani kun kävelen hoitajan tai terapeutin vastaanotolle. Mutta loppupeleissä mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset siusta ajattelee?Jokaiselle oma terveys on tai ainakin pitäisi olla kaikkein tärkein asia maailmassa. Mikään työpaikka, koulupaikka tai toinen ihminen ei ole yhtä tärkeä kuin sinä itse. 

Miksi en aikaisemmin tajunnut että sairastan masennusta?

Miksi ja miksi just minä joudun kokemaan kaiken tämä, noh syitä on tosi monia. Ensinnäkin en ole tiennyt masennuksesta. Sitten kun tutustuin masennukseen, niin en välttämättä nähnyt sitä itsessäni. Olen käynyt lääkärissä oireiluni vuoksi 3 kertaa. Tänne mun ois ehkä ensisijaisesti pitänytkin suunnata, mutta on turhaa jossitella  jälkikäteen.

Oon myös aina ollut todella huono puhumaan omista asioistani. Oon kehittynyt tän asian saralla tosi paljon jo mutta tietyt tavat ja selviytymiskeinot on todella syvälle juurtuneet ja vaikea kitkeä pois täysin. Oon elänyt elämääni jotenkin muiden ihmisten kautta tosi pitkään. Kunhan mun ympärillä olevat ihmiset vaan voi hyvin, ja kunhan kaikilla muilla on mahdollisimman hyvä olla, niin ehkä miekin voin hyvin? Asiahan ei näin ole ollut loppupeleissä mutta omassa illuusiossa on ollut turvallisempaa elää.

 Olen ollut aina se joka auttaa ja ottaa kantaakseen kun joku muu tarvitsee apua. En ole osannut nuorempana ottaa vastaan tarjottua apua, saatikka sitä keneltäkään pyytää. Voisi sanoa että olen aika ”perus suomalainen” ollut siinä mielessä. Yksin on pärjätty aina aikaisemminkin, niin miksi tarvitsisi hakea apua ulkopuolelta. Suomalainen sisukkuus kääntyi itseään vastaan :D  Saamani kasvatus on myös vaikuttanut yhtenä tekijänä, tietenkään ketään syyllistämättä. Miun elämän aikuiset ihmiset eivät ole oikein osanneet suhtautua miun mielialan muutoksiin. 'Ota vähän monivitamiini poretablettia niin kyllä se väsymys siitä väistyy' ja niin edelleen. Ei siis ole mitään ongelmaa vitamiineja kohtaan, syön tälläkin hetkellä monivitamiinia ja d-vitamiinia. Tän asian (eli oman mieleni) eessä oon oikeestaaan uskaltanut olla täysin rehellinen vaan lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle koska ne on tuntemattomia ihmisiä, eikä ne turhaan huolestu.

- Milla -