Selviytymismoodi

Oon tässä lähiaikoina paljon miettinyt unelmia ja itsetuntoon liittyviä asioita. Oon niin kiitollinen että että näitä asioita löytyy miulta nykypäivänä.

Näin ei oo aina ollu. Kun elää monta vuotta vain selviytymismoodissa, niin aivokapasiteetista ei oikeastaan jää tilaa haaveilulle, unelmille ja kaikelle semmoiselle luovalle ajattelulle muutenkaan. Sitten niiden vuosien jälkeen, jotka on taistellu siinä selviytymismoodissa on vaan yksinkertasesti liian uupunut siitä omaa päätään vastaan taistelusta, joten siinä menee oma aikansa kun stressihormoonit väistyy ja kortisoli poistuu kehosta

Nätti auringonlasku

Ihmettelin aina kun kaikki puhui 'seuraa sun unelmia' tai 'mene intohimojasi kohti'. Mulla ei yksinkertaisesti kolme vuotta sitten ollut minkäänlaisia unelmia. Oikeastaan tän kolmen vuoden aikana olen vasta kunnolla oikeasti elänyt, enkä ole ollut vain olemassa. Ehkä näin on koska olen tajunnut, etten tarvitse kenenkään muun lupaa elääkseni omanlaistani elämää.

Suuri apu minkä oon terapiasta saanu on haitallisten ajatusmallien deletointi. Tein tosi paljon ennen sitä että kun alkoi mennä hyvin, Olin vaan huolissani siitä, että millon alkaa mennä taas huonosti. Well well kehä oli valmis, ettei ees osannu nauttia ajasta joka oli seesteistä ja kun tuli huonompi kausi, niin sitähän oli vatvonut koko sen ajan jo valmiiksi. Toki edelleen tiedostan että huonompien kausien mahdollisuus on iso, mutta seesteisemän ajan tullessa osaan pysähtyä ja nauttia siitä. 

Repäsin ja kokeilin miten punanen huulipuna sopii miulle.

Vaikka oon ollu aina perus positiivinen ihminen niin terapian myötä oon huomannu myös, miten kamalan negatiivisesti puhui itselleen ja ajatteli itsestään. Tosi paljon on jäänyt asioita tekemättä, kun pelkäsi epäonnistumista ja kyseenalaisti omia kykyjä selviytyä. Huono itsetunto vaikeutti elämää myös tosi ihmissuhteiden osalta. 

Ilman terapiaa en ois ikimaailmassa hakeutunu ammattikorkeakouluun. Oisin menny siitä mistä aita on matalin, ja suorittanu tutkinnon ammattikoulussa. Enkä siis tarkoita että ammattikoulu tasosissa tutkinnoissa ois mitään vikaa ja kaikkien pitäisi mennä korkeakouluun. Vaan esim terapeutti tiesi kuinka hyvin numeroin olin suorittanu sosiaali- ja terveysalan. Joten merkonomi ala miulle ois ollu aika helppo.

Mun kaveri valmistui lähihoitajaksi, niin juhlistettiin sitä vähäsen.

Yksi iso askel, mikä on tuonut rauhaa sielulleni, on se, että olen oppinut elämään epävarmuudessa. Varsinkin näin korona-aikana koko maailman tilanne on vähän epävarma. Pystytäänkö me nujertamaan tätä virusta vai jääkö se meijän arkeen ikuisiks ajoiks. Jatkuuko koulu kuukauden päästä etänä vai päästäänkö jo fyysisesti kouluun. Kaikki on kokoajan niin vaakalaudalla, että on oikeastaan vaan pakko löytää keinoja sopeutua. Elämä on jatkunut elämisen arvoisena rajoituksista huolimatta, vaikkakin kyllä tätä koronaväsymystä on ilmassa itsellänikin.

-Milla-

1. terapiavuosi pähkinänkuoressa

Kuinka paljon rakastankaan syksyn värejä <3.

Niinkuin jo otsikosta näkyy. Aattelin jakaa hieman ajatuksia, mitä terapian ensimmäinen vuosipäivä miussa herättää. 

Elikkä 7.lokakuuta 2019 oli ensimmäinen 45 minuuttinen terapiaistunto ja muistan vuoden takaisesta elämäntilanteestani sen, että olin täysin lukossa. Ei ollu oikeestaan harmainta aavistusta yhtään mistään. Olin ihan pihalla kuka oon ja mitä mun elämässä ees tapahtuu. Itsetunto mateli pohjamudissa. Olin tosi ahdistunut sekä itkunen ja terapian aloitus vaan huononsi sitä oloa. 

Revin tapani mukaan kaaiikki haavat kertarysäyksellä auki ja mietin että mites tässä nyt on näin päässy käymään. Verta valuu verivanoina jalkoja pitkin ja mitäs vittua seison keskellä verilammikkoa (en tarkoita menkkoja, tää on metafora). Menneisyyden kipeitten asioiden nostaminen pöydälle aiheutti sen, että en halunnut enää elää. olla enää ollenkaan olemassa. THE END. 

No ei se asia sit kumminkaan ihan niin ollut. Läheisten tsempillä ja lisäavun voimin nousin haparoiden takasin elävien kirjoihin. Todettiin terapeutin kaa, että asioiden pikkuhiljaa läpikäyminen on sitten kumminkin parempi vaihtoehto :D. 

Salireenit rullaa omalla painollaan eteenpäin. Loppuvuoden keskityn nimenommaa noihin ihaniin kamaliin olkapäihin. Huonosti tuntuu liha tarttuvan tai sit teen jotain väärin, vinkkejä otetaan vastaan!

Okei, vielä toinen ihan vaan koska selkä näyttää kivalle tässä.

Halusin nimenomaan psykodynaamiseen terapiaan. Tiesin olevinaan kaiken meditoimisesta, unesta, liikunnasta, ravinnosta,  myrkyllisistä ihmissuhteista ja ajatusmalleista, hengitysharjoituksista, kuinka tuoda turvaa ja lohtua itteensä silittämällä jne. Joten tarvitsin vaan kuuntelevan korvan ja ihmisen kuka auttaa mua ite ratkomaan että miks hitossa voin niin huonosti. Ihmisen kehen luottaa ja kiintyä ja kelle uskoutua ihan kaikesta mitä pääkopassa liikkuu. Jonkun, joka on siinä vaan mua ja mun asioita varten.

Mun terapeutti on vaativan erityistason pyskodynaaminen psykoterapeutti. Toiminu terapeuttina jo 15 vuotta joten kai sen on pakko jotain jostain tietää. Pakko myöntää pidin itteäni ja ongelmiani jollain tasolla vaativina, ehkä toi nimike siks iski. Jokainen tulee terapiaan omine taustoineen eikä mun oo todellakaan sieltä rajuimmasta päästä, mutta vaikeista ja epäterveistä lähtökohista oon kumminki lähteny kasvamaan. Kaikkein tärkeintä mulle oli, et henkilökemiat kohtaa. Että tää ihminen on munlainen tyyppi. L jo ekalla tapaamiselle totes jotenkin näin: "no oho, kyllä tosiaan oot terapian tarpeessa!". Niin olinki, ja oon edelleen.

Vuodessa mun ja L:n kiintymyssuhde on kehittynyt just oikeeseen suuntaa. L on nostanu älyttömästi mun itsetuntoo, uskonu muhun sillonku en oo ees ite uskonu itseeni. Ilman terapiaa tuskin oisin ikimaailmassa hakenu ammattikorkeeseen. Oletin etten oo tarpeeks hyvä tai älykäs korkeekouluun. Mut L sano et kyllä oot ja tässä sitä nyt istutaan koulun penkillä. Saatikka sitten antsaitsisin elämässä muutenkaan mitään hyvää. Pari vuotta kun sataa paskaa niskaan oikein urakalla vähän joka suunnasta, niin alkaa siinä pikkusen horjua usko mihinkään hyvään. Kävin kuukauden verran kerran viikkoon ja todettiin et tapaamisii voidaan tihentää. Joten 24.elokuuta 2020 saakka kävin 2 kertaa viikossa ja nyt kun alko koulu niin vaihdettiin taas 1krt/vk.

Mitkä on fiilikset nyt?

Ei vois olla varmaan tän paremmat. Voin tosi hyvin, vaikkakin oon väsynyt koko ajan. Kävin tällä viikolla mittauttamassa Ferritiini arvon eli varastorauta arvon joka oli säälittävät 35,3. Oon syöny jo melkein yhden purkin rautaa ja paaljon pinaatti lettuja tähän lukemaan, joten pidempi rautakuuri ja pinaatti lettuja on siis luvassa. Aloin syömään myös omega-3 kapseleita ja 50 mikrogrammaa d-vitamiinia sekä istunut (välillä myös maannut) kirkasvalolampun eessä aamulla 1h ja energiatasot on noususuhdanteessa. Ulkona alko just pyryttää lunta. Oho, aurinkokin kertoo olemassa olostaan. Nauttikaamme siis tänään paljon d-vitamiinia auringonpaisteesta.

 Varasin ens viikolle hieronta-ajan. Ens viikolla on myös tukien maksupäivä JA 4.marraskuuta täytän vuosia. Oon tosi ilonen siitä että synnyin ja elän. Vielä on paaljon 45minuutin istuntoja edessä ja keskusteluja käytävä, mutta oon optimistinen tulevaisuuden suhteen. Uskon että pystyn ihan mihin vaan, jos vaan haluan ja L.kin uskoo muhun edelleen ja toitottaa että oon fiksu, tosi itsenäinen naisenalku. 

Niin iloinen esimerkiks näistä ihmisistä ympärillä. (osa porukasta puuttuu)

Oon onnellinen tästä elämänvaiheesta mitä just elän, uusista tyypeistä ympärillä ja ihan myös siks, että oon menossa kovaa vauhtia miun unelmia kohti. Voin avata niitä vähän myöhemmin :). Oon tosi ylpee itestäni, miten paljon oon tehny töitä itteni kaa tän vuoden aikana. Alkaako tuntua jo liian hyvältä ollakseen totta? No vähän, mutta harjoitukset jatkukoon. Kyllä se alamäki ehtii myöhemminkin tulla tai sit vaan mennään tavalliseen tapaan pers'eellä pusikkoon.

Hyvin menee, mutta menköön!

Annetaan hyvien aikojen rullata ystävät!!

-Onnellisin terveisin Milla-

Omista epävarmuuksista ja itsevarmuuksista

Huomion saaminen=huomionhakuisuutta?

Täysin kaksi eri asiaa. Meijät ihmiset on rakennettu niin, että me haetaan tunnetta tulla hyväksytyks ja halutuks. Jokainen ihminen haluaa kuulua johonkin tai jonnekkin.  Kukaan meistä ei pärjää täällä maailmassa yksin. En voi sanoa että, eikö minuun vaikuttaisi mitenkään se, jos joku kommentoisi blogiani vähänkin negatiiviseen suuntaan. Varsinkin kun olen tätä vasta aloittamassa. Oon jo nyt saanut paljon henkilökohtaista palautetta ihmisiltä, joka on ollut onneksi positiivista. Se antaa miulle energiaa jatkaa kirjoittamista. Mutta vaikka jaankin paljon "arkaluontoisiakin" asioita, niin miun ei tarvitse kuunnella negatiivista puhetta siitä mitä mie oon tai teen tai miten ylipäätään elän tätä elämää. Tällä tavoin asetan rajoja myös somessa muille ihmisille. En huomioi/hyväksy ilkeitä kommentteja täällä enkä myöskään tosi elämässä itsestäni.

Onko epävarmuus häpeiltävä asia?

Miksi jaoin juuri tän kuvan nyt tässä? No hittolainen kattokaa nyt. Se korostaa naisellisuutta, mistä pidän itessäni. Onko se väärin että joku ihminen pitää omasta ulkonäöstään? Ei. Entä jos se asia on vielä joku tietty ruumiinosa omasta ulkokuoresta? Ei todellakaa. 

Koinko epävarmuutta tälläisten kuvien julkasun jälkeen? Tottakai. Jännitti jotenki miten some ottaa miulta tämmösen kuvan vastaan. Lähin ottamaan janneen yhteyttä vähän sillä mentaliteetillä että halusin nostaa omaa itsetuntoani heittäytymällä kameran eteen näinkin rohkeisiin kuviin. Voin sanoo että itsetunto nousi hurjasti näiden kuvien myötä. Hävettikö jälkikäteen? No hiivatti kyllä tuli mietittyä että poistan kaikki kuvat instagramista ja että mitä mun tuleva lapsi tai työnantaja miettii sit näistä kuvista tulevaisuudessa. Kun nainen näyttää julkisuudessa paljasta pintaa niin yleistä mielipidettä niistä kuvista tai oletusta tästä ihmisestä ei tarvitse varmaan edes ääneen sanoa. Mutta kun mies näyttää paljasta pintaa niin silloin taputetaan selkään ja ollaan että vautsivau. Oon feministi ja aina peräänkuulutan naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Ei nykymaailmassa ole enää esimerkiksi miesten ja naisten töitä. Naiset on aina ollut jotenkin se alistetumpi sukupuoli, onneksi mennään kokoajan vain parempaan ja parempaan suuntaan.

 Mietin joka blogi postauksenkin jälkeen kun sen julkaisen jotenkin että "Voi ei, nyt se on siellä, kaikkien nähtävillä, pitäskö se poistaa? No en poista, onhan siinä ihan hyvää tekstiä.". Kun puhuin ääneen mun epävarmuudesta liittyen blogiini, niin mun ihana ystävä kysykin multa hyvin että "Haluanko miellyttää jotain työnantajaa joka ei arvosta mua sellasena kuin olen?" Niinkun omana itsenäni. Vastaus on että ei, en halua. Jos mua ei kukaan palkkaisi tulevaisuudessa kuvan tai blogikirjoituksen takia ni sit viimestään alan miettiä elämässä ihan muita vaihtoehtoja. Todella epätodennäköiseltähän se kuulostaa mutta uskon että työnantajat googlettavat työnhakijansa aika tarkkaan nykypäivänä.  

Mitä todellisuudessa haen asioiden julkisella jakamisella esim täällä blogissa on enemmänkin vertaistuellista lohtua jollekkin toiselle ihmiselle, joka kamppailee samojen asioiden tai ajatuksien kanssa kuin minä. Ehkä joku eksyy blogiini ja tajuaa tarvitsevansa itse apua. En voi liikaa korostaa avun hakemista tarpeeksi varhain! Viimeinen asia mitä ajattelen hakevani blogikirjoituksillani olisi sääli. Jokaiselle annetaan tässä elämässä omat kortit millä sit pelataan täällä, miten pelataan. Tykkään myös ajatuksesta että miun ajatusmaailma sais joitain ihmisiä miettimään omaa elämäänsä. Miusta tää maailma on välillä niin kylmä ja feikki että se tarvitsee enemmän kiltteyttä, myötätuntoa ja aitoutta. 

 

Näissä asioissa mietin itse ihan liian pitkälle tulevaisuuteen. Kun eihän se ole edes varmaa miten pitkälle sitä tulevaisuutta riittää! Jos ei ikinä tekis mitään uutta mikä pelottaa ja miettis aina että mitäköhän joku miettii kun teen nyt näin, niin sit ei suoraansanottuna tulis tehtyä oikeestaan yhtään mitään tässä elämässä. Muutos lähtee siitä että hyppäät pois sieltä omalta mukavuusalueelta. Että niinku teet, vaikka et toisaalta haluaisikaan. Juu, saattaa ahistaa, kiristää ja puristaa mutta nuo kaikki tunteet kuuluu siihen muutoksen prosessiin.

Itsevarmuus=ylimielisyyttä?

Onko jonkun toisen menestys, taito tai osaaminen siulta jotenkin pois? Mie inspiroidun erillaisuudesta ja varsinkin kun sitä omaa juttua tuuaan intohimolla julkiseksi. Oon monia vuosia seurannu somen eri kanavissa pt vatasta ennenku se ees avas ekan kuntosalinsa. Hän aina sano jotenkin että tekijät tekee ja puhujat puhuu. Että niinkun ne ketkä haluaa elämässään oikeesti tuloksia aikaan, niin ne tekee niiden eteen myös tosi paljon töitä. 

Jokaisella ihmisellä saa olla oma mielipide. Ite ajattelen niin että jos en pidä jostain mitä joku tekee tai sanoo, niin ensimmäinen ajatus ei todellakaan ole mennä kommentoimaan hänen tekemisiään. Ajatukset voi pitää siellä oman päänsä sisälläkin. Selaan niin paljon somea että myönnän tuntevani kateutta välillä kun instagram feedissä tulee vastaan kuva ihmisestä jolla on omasta mielestäni parempi kroppa tai näyttää olevan rahaa missä vaika kylpeä.. Kateuskin on vain tunne, mikä menee ohi silmänräpäyksessä. Kun muistaisi pitää mielessä se että ihan aina löytyy joku joka tekee saman asian paremmin. Ollaan myös paljon puhuttu kaverieni kanssa että somekuvien taakse voi kätkeytyä ihan mitä vaan.

Suosittelen jokaiselle joka kokee epävarmuutta omasta elämästään lukemaan mark mansonin kirjan 'kuinka olla piittaamatta p*skaakaan'. Loppupeleissä ainut kenen kanssa sie tässä maailmassa kilpailet 'jostain' on itseasiassa vaan se tyyppi joka kattoo sua joka aamu peilistä.

Mitä mulle kuuluu noin ylipäätään?

Koko kevät on ollut tosi stressaava kokonaisuudessaan. Terapiassa ollaan käyty kipeitä ja vaikeita asioita läpi miun elämästä. Opiskelu ja pääsykokeisiin valmistautuminen on tuonut oman lisäpaineensa. Koronasta nyt puhumattakkaan.. Mutta arvatkaas mitä? Oon kuuluttanut tätä asiaa jo somessa ja mummoni ehti soittaa suvunkin läpi, mutta sanon sen vielä täällä... MIE PÄÄSIN KOULUUN! Siitä on jo pari päivää kun tämä tieto tuli mut en oo vieläkään sisäistänyt asiaa, että aloitan syksyllä ammattikorkeakoulun. Taino jos suun aukomiseni sijaan ottaisin sen paikan ensinnäkin vastaan. Onhan tää nyt ihan ennenkuulumatonta että just miulla joku asia meni ihan heittämällä yli riman.

 Kun pääsin ammattikoulusta niin korkeakouluihin hakiessa painotettiin esi valintakokeita ja pääsykokeita. Musta on hienoa että koulutusjärjestelmä on ottanut huomioon myös ammatillisten tutkintojen kurssien arvosanat! Olin siis 1/16 jotka pääsivät ammatillisella tutkinnolla sisään Karelian AMK, tradenomin liiketalous puolelle. Oon vähän takkiauki-fiiliksillä, että koko pääsykokeet mihin oon kovasti opiskellu ei nyt ookkaan mulla enää eessä. Olo on kumminkin alkujärkytyksen (innostuksen) jälkeen tyyni ja rauhallinen, eikä oikeastaan stressaa enää yhtään mikään. Elämä vain lipuu tasaiseen tahtiin eteenpäin. Luottaminen ja uskominen parempaan tulevaisuuteen ei ole ollutkaan turhaa. JES!

- Milla -