Vaikeudet ihmissuhteissa

 Halusin puhuu hieman mun omista vaikeuksista ihmissuhteissa. Tää on ollu mulle tosi arka aihe, jota ollaan terapeutin kanssa käsitelty paljon terapiassa ja siks tästä tekstistä tuleekin ehkä "paljastavin" aihe mistä kirjotan. Siitä varmaan johtuukin että tää on lojunu yli puoli vuotta luonnoksissa.

Mulla on mennyt vuosien varrella monenlaisia ihmissuhteita katki. Ihmissuhde sotkut on aina tosi raskaita prosesseja käsiteltäväksi. Nyt vanhempana oon tajunnu, että monilla on näitä ja että jotkut ihmiset on vaan tarkoitettu kulkemaan vierellä sen tietyn ajan. Eikä kaikkien ole tarkoituskaan pysyä mun elämässä. 

Kävin kuvailemassa mummolassa rypsipellossa.

Mulla on menny perhesuhteita, ystävyyssuhteita kuin romanttisiakin suhteita poikki. Ehkä liikaakin tähän ikään mennessä. Ystävyyssuhteiden katkeaminen on kaikista raskainta noista kolmesta. Oot kertonu itsestäs just niitä herkkiä asioita, mitä ihan kaikki ei tiedä. 

Perhesuhteissa teitä sitoo kumminkin sama veri. Mulla on niissä taustalla tosi vaikeita ja monimutkasia asioita ja niitä on hankala yksin lähteä ratkomaan. Ihmissuhdetta ylläpitää kumminkin kaksi ihmistä. Monilla ihmisillä on tatuointi 'family first', mut en voi ite allekirjoittaa tuota. Hankaluudet perhesuhteissa on korostanu ystävyyssuhteiden tärkeyttä miun arvo asteikossa.

Luulen et iso osa näistä ongelmista ja konfliktitilanteista on johtunut myös siitä että mulla on itselläni ollu tosi paha olla. Se ei oo  kenenkään syy, eikä se oikeuta purkamaan sitä muihin tai kohtelemaan muita huonosti. Yleensä kumminkin ne läheisimmät ihmiset on semmoisia keille ei tarvitse esittää mitään ja joutuu näin olemaan niitä ihmisiä keille näytetään negatiivisiakin tunteita. 

Kuntosali on ollu mulle 'terveellisempi' tapa purkaa surullisuutta, turhautumista, vihaa, pettymyksiä ja murheita. Kun tunnin ajan paiskoo menemään rauta käsissä, siinä kummasti asiat alkaa järjestyy päässä ja olo on helpompi.

Myös tälleen nuorena, kun vielä etsitään itseämme voi ihan vaan eri elämäntilanteet ajaa erilleen. Onneksi kumminkin nyt tuntuu olevan elämässä sellaisia ihmisiä joita ei vuodet tai kilometrit haittaa ja vastavuoroisesti ymmärretään toisen kiireisimpiä ajanjaksoja elämässä.

-Milla-

Opiskelu ja mielenterveysstigma

 

Mullon ollu ihan älyttömän inspiroitunu olo. Kun hain kouluun en tienny että opiskelu voi olla näin kivaa. Mitä enemmän saan tietoo, sitä enemmän oon varmempi että oon oikeessa koulussa, oikeella alalla. Oppimassa uutta tietoo minuu kiinnostavista asioista. ja tää fiilis on niin huikee. Uskon et kaiken on pitäny mennä aikasemmin just niin mönkään kuin asiat on menneet. On pitäny yrittää just niin montaa väärää polkuu, et se oikee tulee kohalle. 

Aloitin siis opinnot tänä syksynä Karelian ammattikorkeakoulussa, tradenomin liiketalouden linjalla. Koulu on ollut odotuksien mukaista. Toki etäopiskelu tuottaa vähän omia haasteita motivaatiossa. Miusta ois kivempi mennä sinne kouluun istumaan, kun tää koti on kumminkin itselle semmoinen 'turvapaikka'. Tosi usein lähtee touhuamaan kaikkea muuta kuin keskittyy siihen 3h kestävään luentoon. Nyt Karelia ilmottikin että koulu siirtyy melkein kokonaan edäksi koska joensuussa tartunnat ovat lisääntyneet niin paljon.. Jään itsekkin innolla odottamaan mitä loppuvuoden opiskelusta oikein tulee. Mutta onneksi joululomakin lähestyy kovaa vauhtia.

  Mitä pidemmälle opinnot menee sitä varmemmaks muutun siitä että tää on se mun juttu. Mulla on koko sydän mukana opinnoissa. Varsinkin yrittäjyys on tosi mielenkiintoista ja siitä meille paljon puhutaan. En nyt ihan joka aamu mee into pinkeenä kouluun (lue: aukaise läppäriä) mutta melkein. Niin se yrittäjyys, mulle on herännyt ajatus että perustasin joskus ehkä hyvinvointialan yrityksen. Näin voisin hyödyntää lähihoitajan osaamistani. En oo vielä todellakaan varma asiasta. Kuhan höpöttelen. Pikkuhiljaa kumminkin annan näiden yrittäjyys ajatuksien muhia ja muotoutua. Paljon on vielä opittavaa ja opiskeltavaa.

Osallistuin opiskeluideni ohessa Polku-viikkoon ja siellä oli yrittäjiä kertomassa omia yrittäjyys tarinoitaan. Siellä oli puhumassa Hjallis Harkimo ja se sano jotenkin tällee että ei yrittäjäks synnytä, yrittäjäks opitaan. Se oli omia epävarmuuksia huojentava ajatus.

 

Näiden tilastojen takia, miten ihmeessä psykoterapeutin koulutus voi olla vielä tänä päivänä niin kallis, kun selvästi suomalaiset tarviis terapiaa..

 

Ihmismieli on välillä niin hassu. Koulun alettua mietin todella paljon että mitäköhän mun luokkalaiset musta miettii. Koin että oon niin eri lähtökohista kuin kaikki muut. Osaakohan ne ymmärtää mua. Pitääköhän ne mua outona. Tää pelko kumminkin hälveni tosi nopeaa kun yks mun luokkalainen oli eksynyt mun blogiin ja tuli kertomaan että oon tosi hyvä kirjottaa ja on hyvä että avaudun julkisesti tänne näistä asioista. Mun alkuperäinen tarkotushan tälle blogille on ollut poistaa stigmaa mielenterveysongelmien ympäriltä. Miusta sitä stigmaa ei voi olla liikaa poistamassa. 

 

Kerron nyt tähän samaan syssyyn myös, että olin itsepuolustus kurssilla ja tunnin vetäjä jotenkin ilmaisi että kadulla mielenterveysongelmaiset ja päihdeongelmaiset voi olla niitä uhkaavia tekijöitä. Jotenkin itselläni särähti korvaan et hei, täällä kurssillasikin on kans eräs mielenterveyden kanssa kamppaileva. Ehkä hän ei tarkoittanut sitä niin kirjaimellisesti, kuin mitä omia ajatuksia tulvi tästä päähän. Mutten jaksanut takertua hänen sanoihinsa. Pakko myöntää, meni kyllä ihon alle. Joten tää mitä yritän viestiä mun teksteillä, ei todellakaan oo turhaa. Asennemuutosta mt-ongelmiin ja niihin suhtautumisessa kaivataan vielä paaljon täällä suomessakin.

-Milla-

Uskon asia

Tällä viikolla vietetään mielenterveyden tietoisuus-viikkoa jonka aiheena on ystävällisyys. Tää kirjoitus menee vähän ohi aiheen mutta aattelin silti puhua vähän uskosta ja siitäkin mistä se elämän merkityksellisyys mulle tulee.

Mie en kuulu kirkkoon. Erosin siitä yli vuos sitten. Kristinusko ei oo koskettanut mun elämää oikeen milläänlailla tai no kävin joskus lapsena laulamassa joululauluja kirkossa. En usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen. Enkä helvettiin tai taivaaseen. Mulle 'uskominen' tai 'uskoon tuleminen' ei liity millään tavalla itse uskontoihin. Kunnioitan kyllä jokaisen uskomuksia ja uskominen tuo itsessään lohtua kaaoksen keskellä.

Kävin kyllä rippikoulun ja opettelin ne tärkeimmät rukoukset mutta suurin syy miksi pidin itse rippijuhlat oli raha. Kristinuskossa ja raamatussa on paljon hyviä pointteja mutta myös paljon kaikkee sellaista mitä en ymmärrä. Onhan siinä ihan sikana niitä sivujakin. Yläasteella uskonnon tunneilla mua kiinnosti enemmänkin kun puhuttiin etiikasta, moraalista ja omista arvoista. Teinkin silloin hienon esitelmän itsemurhista suomessa ja miten yleistä se loppupeleissä oli. Suomi on itsemurhatilastoissa kärkimaana, mutta nykypäivänä onneksi luvut ovat taas laskussa.

Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa.

Uskon kyllä jotenkin ’johonkin’ ylempään tahoon joka jollain tavalla ohjailee tätä elämänkulkua. Uskon siihen että kun sie teet hyvää toisille ihmisille, niin se hyvä moninkertaistuu siun omassa elämässä ja toisinpäin. Uskon että meillä kaikilla on sielu joka jättää tän ulkokuoren sittenkun aika on. Uskon että elämässä asiat järjestyy tavalla tai toisella. Onhan tässä tullu selvittyä itekkin aika hullunkurisista tilanteista ja hetkistä elämässä.

Pahimpana aikana silloinkun masennus otti vallan, niin kuolema itsessään pyöri paljon mielessä. Se sai ajattelemaan jotenkin miten pieni sitä itse on ja miten vähän aikaa 80 vuottakin täällä maapallolla loppupeleissä on. Miten nopeesti aika loppujenlopuksi menee, ja jotenkin sen ajatteleminen laitto palikoita kasaan erilailla. Mulle on nykysin tosi tärkeetä on että teen just niitä juttuja miun elämässä joista nautin. Kuolema pistää ihmisen kuin ihmisen kyllä nöyräksi elämää kohtaan. Elämä tuppaa joillakin (myös aika ajoin allekirjoittaneella) menemään semmosen suorituksen puolelle vaikka ei tän elämän kuuluis miusta olla pikajuoksua tai tuntua maratoonilta.

Me synnytään ja kuollaan ja tässä välissä pitäis jotenkin löytää se oma juttu ja merkitys tälle elämälle. Koska jos sulla ei oo merkitystä niin sustahan tuntuu että olet turha. Etkä sie voi näin isossa asiassa kattoo kaverilta, vanhemmalta, opettajalta taikka naapurilta mallia koska jos sie katot, niin sittenhän sie et kulje sitä omaa polkuas.

Uskon myös äiti maahan (koska meille suomalaisille isänmaa tarkoittaa suomea) ja siihen, että luonto pyrkii aina tasapainoon. Kun nykypäivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka se pitää pysäyttää, niin uskon että luonto löytää aina keinot! Jollain karulla tavalla Australian metsäpalot, tsunamit ja kaikki maiden katastrofaaliset asiat, näillä on joku syvempi tarkoitus kuin järkyttää ja pelottaa ihmisiä maailmalla. Jopa tää korona, joka on peräisin siis vissiin jostain lepakosta. Tää on kuin sotaa jossa vastakkaisilla puolilla on ihmiskunta ja toisella puolella näkymätön vihollinen.

Musta tää korona on jotenkin herätys siihen että tää maapallo ei kestä sitä miten me ollaan tähän asti täällä eletty. Se ei kestä lentokoneilla lentelyä tai balticilla matkailua. Puhumattakaan isojen maiden autoilu kulttuurista. Ilman laatu on monessa maassa parantunu koronan myötä. Ehkä meidän pitäis miettiä hetki ja toinenkin että pitääkö se loma oikeesti viettää etelän aurinkorannalla vai voisiko rentoutua ja nauttia elämästä vaikka lapin luonnossa tai mennä vaikka kylpylään. Toivottavasti ihmisillä rajojen avautuessa ja lentoliikenteen normalisoituessa pysyy  mielessä se, että esimerkiksi täällä suomessakin on niiin paljon nähtävää ja koettavaa. Ihan hollilla tosi kaunis luonto.  

Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään.

Onnellisuus?

Mulle se tulee siitä että saan viettää läheisten kanssa aikaa. Se tulee vapaudesta tehdä tässä elämässä kaikkea sitä mihin mun mielikuvitus vaan riittää. Vapaudesta erillaisiin valintoihin ja suunnan muuttamiseen tarvittaessa. Siitä kun saan nähä uusia paikkoja ja kokea uusia kokemuksia. Siitä että oon perusterve. Mulla ei ole mitään fyysisiä rajoitteita ja mielikin pysyy kasassa nykypäivänä tosi hyvin, myös paineen ja stressin alla. Siitä että voin harrastaa liikuntaa. Joskus nuorempana mietin että vooi kun elämä ois ihanaa ja oisin onnellinen kun se vaan ois "helppoo". Tänään aattelen niin että onneks se on ollu välillä saakelin vaikeetakin niin osaampahan sitten arvostaa tätä aikaa elämässä kun menee paremmin.

Suomi on ollut poikkeustilassa viimeksi sota-aikaan ja siksi nostaa vanhemmissa ihmisissä varmasti muistot ja tunteet pintaan. Vaikkakin eihän kaikki nytkään todellakaan joudu pelkäämään oman henkensä puolesta. Tää korona aika on ollu jokaiselle maalle ja kansalle semmoinen pieni pysähtymisen aika. Et hetkinen mitäs täällä oikein tapahtuu ja miten mie itse tässä tilanteessa teen ja miten toimisin oikein. Mites ne miun läheiset oikeesti voi? Tää on kumminkin loppupeleissä yhdistänytkin tosi paljon ihmisiä vaikka miekin olin koko maaliskuun ja huhtikuun alun aika paljon omissa oloissani. 

Tässä on linkki englanninkieliseen videoon, joka on lyhyt mutta siinä on paljon sanomaa.

Kivaa alkavaa viikonloppua ihan jokaiselle ja muistakaa olla ystävällisiä, auttaa apua tarvitsevaa, hymyillä tuntemattomillekkin ja mikä tärkeintä olla kilttejä ja myötätuntosia myös itsellenne :) 

- Milla -

Diagnoosi F33

Viallinen, hajallinen, rikki, erikoinen(huonolla tavalla) puutteellinen, masentunut, mielenterveyskuntoutuja. Oon niin paljon muutakin kuin vain masennukseni. Mulla on elämässä esimerkiksi monia erillaisia rooleja. Oon isosisko, ystävä, kummi, kaveri, lapsenlapsi, kummilapsi, serkku, urheilija, opiskelija ja tämän kirjoittamisen myötä opettelen myös olemaan bloggaaja. 

Oon myös kuulemma hupsu. Semmoinen hajamielinen hauskuuttaja. Mun arki on semmosta että perus kotitöitä tehdessäkin sattuu vaikka mitä. Pyykkejä ripustaessa kuivamaan saattaa pyykkiteline kopsahtaa otsan kulmaan kun unohdan painovoiman lain. Mut surullisen kuuluisaa on se että mulla on tavarat hukassa, myös mun 27 neliöisessä yksiössä. Laukkukin lompakkoineen on joskus jäänyt helsingin ratikkaan (onneks sain takas). Puhumattakaan niistä koti-avaimista.... Tää hajamielisyys korostuu varisinki sillonku mulla on kiire. Sen takia vihaan kiirettä koska mun pitää aikatauluttaa tekemisiäni niin paljon että mitään ei unohdu tai jää matkan varrelle. Teen tosi paljon asioista muistiinpanoja ja kalenteri on ihan must have-juttu.

Tykkään tästä kalenterista niin paljon.
Tässä on joka kuukaudelle oma miettimisen aiheensa ja joka viikolle oma voimalause.

Sarkasmi on myös mun oma taitolaji jota mun eräs lähipiirissäkään ei oikein tahdo ymmärtää. Näinä hetkinä jopa kanssa olijat kyseenalaistavat meidän ystävyyttä. Ollaan varmaan jotenkin sitten kummallinen parivaljakko.

Miun mielestä kaikesta saa tehtyä huumoria. Yleensä me miun ystävienkin kanssa nauretaan omalle mielenterveyden tilalle. Huumorin kautta on myös helppo käsitellä tiettyjä asioita. Vaikka tää on vakava asia, niin ei kumminkaan haudan vakava. 

Kumminkin  jokaiselle jolle mielenterveys ja sen ympärillä olevat asiat on käsitteenä jotenkin vieras, niin suosittelen hienovaraisuutta. Tämä on herkkä ja henkilökohtainen aihealue. Ei ole soveliasta ensisijaisesti alkaa vähättelemään tai jopa vitsailemaan toisen ihmisten tuntemuksista tai ongelmista.

Minäkäsitys on aika liukuva käsite, ainakin mulla. Siihen vaikuttaa tosi paljon esimerkiksi mieliala. Jokainen voi varmaan arvata miltä se oma kuva näyttää kun on väsynyt nälkäinen ja kaikki ärsyttää. Sitten toinen asia mikä siihen myös vaikuttaa on se keiden kanssa vietät aikaa. 

On joskus menneisyydessä tuntunut että oon luonteeltani jollain tavalla liikaa joillekkin. Aina liian puhelias tai sitten liian hiljainen. Tai sitten tuon omaa persoonaani liikaa esille ja joistain tuntuu että he eivät mahdu mun kans samaan huoneeseen. Toki omistan vahvat mielipiteet asioihin ja jos oon jotain mieltä jostain asiasta niin mun päätä ei hevillä saa käännettyä. Itsepäinen jopa siinä mielessä.

 Pidän itseäni myös intuitiivisena ihmisenä. Tunnustelen ja tulkitsen esim että minkälainen tunnelma huoneessa on, jos siellä on enemmän kuin 2 ihmistä. Luen ihmisten sanatonta viestintää hyvin. Tämmöinen informaatio tulva on mulle esimerkiksi Joensuun keskustassa kävellessä aivan liikaa. Tätä kautta oon myös kiltti ja semmonen empaattinen tai sitten muutun hyökkääväksi jos tuntuu et mun omia rajoja rikotaan.

En oo varma tuunko koskaan ymmärtämään kapeakatseisuutta. Siis sitä että ei nähdä sen oman pienen laatikkonsa ulkopuolelle. Jos niin paljon pelottaa niin tekisi edes reijän siihen laatikkoon ja kurkkaisi. Semmoinen tietty luonteenpiirre kuin jääräpäisyys näkemään ja vastaanottamaan muuta näkökulmaa elämään, ärsyttää mua, suunnattomasti. Heillä on vain jotenkin se oma käsityksensä josta pidetään kynsin ja hampain kiinni. 

Miun oma ajattelukyky on aika joustava ja pyrin aina asettumaan se toisen ihmisen saappaisiin. Ite oon valmis vastaanottamaan uusia näkökulmia kaikista elämäntilanteista ja kaikenlaisilta ihmisiltä.

 Kun joitain asioita suostuu katsomaan välillä esimerkiksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta niin omat ongelmat alkaa tuntumaan aaika pieniltä. Apulannan biisissä 'valot pimeyksien reunoilla' jotenkin niin hyvin lauletaan armollisuudesta itseään kohtaan elämässä. Kannattaa käydä kuuntelemassa

- Milla -