Omista epävarmuuksista ja itsevarmuuksista

Huomion saaminen=huomionhakuisuutta?

Täysin kaksi eri asiaa. Meijät ihmiset on rakennettu niin, että me haetaan tunnetta tulla hyväksytyks ja halutuks. Jokainen ihminen haluaa kuulua johonkin tai jonnekkin.  Kukaan meistä ei pärjää täällä maailmassa yksin. En voi sanoa että, eikö minuun vaikuttaisi mitenkään se, jos joku kommentoisi blogiani vähänkin negatiiviseen suuntaan. Varsinkin kun olen tätä vasta aloittamassa. Oon jo nyt saanut paljon henkilökohtaista palautetta ihmisiltä, joka on ollut onneksi positiivista. Se antaa miulle energiaa jatkaa kirjoittamista. Mutta vaikka jaankin paljon "arkaluontoisiakin" asioita, niin miun ei tarvitse kuunnella negatiivista puhetta siitä mitä mie oon tai teen tai miten ylipäätään elän tätä elämää. Tällä tavoin asetan rajoja myös somessa muille ihmisille. En huomioi/hyväksy ilkeitä kommentteja täällä enkä myöskään tosi elämässä itsestäni.

Onko epävarmuus häpeiltävä asia?

Miksi jaoin juuri tän kuvan nyt tässä? No hittolainen kattokaa nyt. Se korostaa naisellisuutta, mistä pidän itessäni. Onko se väärin että joku ihminen pitää omasta ulkonäöstään? Ei. Entä jos se asia on vielä joku tietty ruumiinosa omasta ulkokuoresta? Ei todellakaa. 

Koinko epävarmuutta tälläisten kuvien julkasun jälkeen? Tottakai. Jännitti jotenki miten some ottaa miulta tämmösen kuvan vastaan. Lähin ottamaan janneen yhteyttä vähän sillä mentaliteetillä että halusin nostaa omaa itsetuntoani heittäytymällä kameran eteen näinkin rohkeisiin kuviin. Voin sanoo että itsetunto nousi hurjasti näiden kuvien myötä. Hävettikö jälkikäteen? No hiivatti kyllä tuli mietittyä että poistan kaikki kuvat instagramista ja että mitä mun tuleva lapsi tai työnantaja miettii sit näistä kuvista tulevaisuudessa. Kun nainen näyttää julkisuudessa paljasta pintaa niin yleistä mielipidettä niistä kuvista tai oletusta tästä ihmisestä ei tarvitse varmaan edes ääneen sanoa. Mutta kun mies näyttää paljasta pintaa niin silloin taputetaan selkään ja ollaan että vautsivau. Oon feministi ja aina peräänkuulutan naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Ei nykymaailmassa ole enää esimerkiksi miesten ja naisten töitä. Naiset on aina ollut jotenkin se alistetumpi sukupuoli, onneksi mennään kokoajan vain parempaan ja parempaan suuntaan.

 Mietin joka blogi postauksenkin jälkeen kun sen julkaisen jotenkin että "Voi ei, nyt se on siellä, kaikkien nähtävillä, pitäskö se poistaa? No en poista, onhan siinä ihan hyvää tekstiä.". Kun puhuin ääneen mun epävarmuudesta liittyen blogiini, niin mun ihana ystävä kysykin multa hyvin että "Haluanko miellyttää jotain työnantajaa joka ei arvosta mua sellasena kuin olen?" Niinkun omana itsenäni. Vastaus on että ei, en halua. Jos mua ei kukaan palkkaisi tulevaisuudessa kuvan tai blogikirjoituksen takia ni sit viimestään alan miettiä elämässä ihan muita vaihtoehtoja. Todella epätodennäköiseltähän se kuulostaa mutta uskon että työnantajat googlettavat työnhakijansa aika tarkkaan nykypäivänä.  

Mitä todellisuudessa haen asioiden julkisella jakamisella esim täällä blogissa on enemmänkin vertaistuellista lohtua jollekkin toiselle ihmiselle, joka kamppailee samojen asioiden tai ajatuksien kanssa kuin minä. Ehkä joku eksyy blogiini ja tajuaa tarvitsevansa itse apua. En voi liikaa korostaa avun hakemista tarpeeksi varhain! Viimeinen asia mitä ajattelen hakevani blogikirjoituksillani olisi sääli. Jokaiselle annetaan tässä elämässä omat kortit millä sit pelataan täällä, miten pelataan. Tykkään myös ajatuksesta että miun ajatusmaailma sais joitain ihmisiä miettimään omaa elämäänsä. Miusta tää maailma on välillä niin kylmä ja feikki että se tarvitsee enemmän kiltteyttä, myötätuntoa ja aitoutta. 

 

Näissä asioissa mietin itse ihan liian pitkälle tulevaisuuteen. Kun eihän se ole edes varmaa miten pitkälle sitä tulevaisuutta riittää! Jos ei ikinä tekis mitään uutta mikä pelottaa ja miettis aina että mitäköhän joku miettii kun teen nyt näin, niin sit ei suoraansanottuna tulis tehtyä oikeestaan yhtään mitään tässä elämässä. Muutos lähtee siitä että hyppäät pois sieltä omalta mukavuusalueelta. Että niinku teet, vaikka et toisaalta haluaisikaan. Juu, saattaa ahistaa, kiristää ja puristaa mutta nuo kaikki tunteet kuuluu siihen muutoksen prosessiin.

Itsevarmuus=ylimielisyyttä?

Onko jonkun toisen menestys, taito tai osaaminen siulta jotenkin pois? Mie inspiroidun erillaisuudesta ja varsinkin kun sitä omaa juttua tuuaan intohimolla julkiseksi. Oon monia vuosia seurannu somen eri kanavissa pt vatasta ennenku se ees avas ekan kuntosalinsa. Hän aina sano jotenkin että tekijät tekee ja puhujat puhuu. Että niinkun ne ketkä haluaa elämässään oikeesti tuloksia aikaan, niin ne tekee niiden eteen myös tosi paljon töitä. 

Jokaisella ihmisellä saa olla oma mielipide. Ite ajattelen niin että jos en pidä jostain mitä joku tekee tai sanoo, niin ensimmäinen ajatus ei todellakaan ole mennä kommentoimaan hänen tekemisiään. Ajatukset voi pitää siellä oman päänsä sisälläkin. Selaan niin paljon somea että myönnän tuntevani kateutta välillä kun instagram feedissä tulee vastaan kuva ihmisestä jolla on omasta mielestäni parempi kroppa tai näyttää olevan rahaa missä vaika kylpeä.. Kateuskin on vain tunne, mikä menee ohi silmänräpäyksessä. Kun muistaisi pitää mielessä se että ihan aina löytyy joku joka tekee saman asian paremmin. Ollaan myös paljon puhuttu kaverieni kanssa että somekuvien taakse voi kätkeytyä ihan mitä vaan.

Suosittelen jokaiselle joka kokee epävarmuutta omasta elämästään lukemaan mark mansonin kirjan 'kuinka olla piittaamatta p*skaakaan'. Loppupeleissä ainut kenen kanssa sie tässä maailmassa kilpailet 'jostain' on itseasiassa vaan se tyyppi joka kattoo sua joka aamu peilistä.

Mitä mulle kuuluu noin ylipäätään?

Koko kevät on ollut tosi stressaava kokonaisuudessaan. Terapiassa ollaan käyty kipeitä ja vaikeita asioita läpi miun elämästä. Opiskelu ja pääsykokeisiin valmistautuminen on tuonut oman lisäpaineensa. Koronasta nyt puhumattakkaan.. Mutta arvatkaas mitä? Oon kuuluttanut tätä asiaa jo somessa ja mummoni ehti soittaa suvunkin läpi, mutta sanon sen vielä täällä... MIE PÄÄSIN KOULUUN! Siitä on jo pari päivää kun tämä tieto tuli mut en oo vieläkään sisäistänyt asiaa, että aloitan syksyllä ammattikorkeakoulun. Taino jos suun aukomiseni sijaan ottaisin sen paikan ensinnäkin vastaan. Onhan tää nyt ihan ennenkuulumatonta että just miulla joku asia meni ihan heittämällä yli riman.

 Kun pääsin ammattikoulusta niin korkeakouluihin hakiessa painotettiin esi valintakokeita ja pääsykokeita. Musta on hienoa että koulutusjärjestelmä on ottanut huomioon myös ammatillisten tutkintojen kurssien arvosanat! Olin siis 1/16 jotka pääsivät ammatillisella tutkinnolla sisään Karelian AMK, tradenomin liiketalous puolelle. Oon vähän takkiauki-fiiliksillä, että koko pääsykokeet mihin oon kovasti opiskellu ei nyt ookkaan mulla enää eessä. Olo on kumminkin alkujärkytyksen (innostuksen) jälkeen tyyni ja rauhallinen, eikä oikeastaan stressaa enää yhtään mikään. Elämä vain lipuu tasaiseen tahtiin eteenpäin. Luottaminen ja uskominen parempaan tulevaisuuteen ei ole ollutkaan turhaa. JES!

- Milla -

Uskon asia

Tällä viikolla vietetään mielenterveyden tietoisuus-viikkoa jonka aiheena on ystävällisyys. Tää kirjoitus menee vähän ohi aiheen mutta aattelin silti puhua vähän uskosta ja siitäkin mistä se elämän merkityksellisyys mulle tulee.

Mie en kuulu kirkkoon. Erosin siitä yli vuos sitten. Kristinusko ei oo koskettanut mun elämää oikeen milläänlailla tai no kävin joskus lapsena laulamassa joululauluja kirkossa. En usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen. Enkä helvettiin tai taivaaseen. Mulle 'uskominen' tai 'uskoon tuleminen' ei liity millään tavalla itse uskontoihin. Kunnioitan kyllä jokaisen uskomuksia ja uskominen tuo itsessään lohtua kaaoksen keskellä.

Kävin kyllä rippikoulun ja opettelin ne tärkeimmät rukoukset mutta suurin syy miksi pidin itse rippijuhlat oli raha. Kristinuskossa ja raamatussa on paljon hyviä pointteja mutta myös paljon kaikkee sellaista mitä en ymmärrä. Onhan siinä ihan sikana niitä sivujakin. Yläasteella uskonnon tunneilla mua kiinnosti enemmänkin kun puhuttiin etiikasta, moraalista ja omista arvoista. Teinkin silloin hienon esitelmän itsemurhista suomessa ja miten yleistä se loppupeleissä oli. Suomi on itsemurhatilastoissa kärkimaana, mutta nykypäivänä onneksi luvut ovat taas laskussa.

Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa.

Uskon kyllä jotenkin ’johonkin’ ylempään tahoon joka jollain tavalla ohjailee tätä elämänkulkua. Uskon siihen että kun sie teet hyvää toisille ihmisille, niin se hyvä moninkertaistuu siun omassa elämässä ja toisinpäin. Uskon että meillä kaikilla on sielu joka jättää tän ulkokuoren sittenkun aika on. Uskon että elämässä asiat järjestyy tavalla tai toisella. Onhan tässä tullu selvittyä itekkin aika hullunkurisista tilanteista ja hetkistä elämässä.

Pahimpana aikana silloinkun masennus otti vallan, niin kuolema itsessään pyöri paljon mielessä. Se sai ajattelemaan jotenkin miten pieni sitä itse on ja miten vähän aikaa 80 vuottakin täällä maapallolla loppupeleissä on. Miten nopeesti aika loppujenlopuksi menee, ja jotenkin sen ajatteleminen laitto palikoita kasaan erilailla. Mulle on nykysin tosi tärkeetä on että teen just niitä juttuja miun elämässä joista nautin. Kuolema pistää ihmisen kuin ihmisen kyllä nöyräksi elämää kohtaan. Elämä tuppaa joillakin (myös aika ajoin allekirjoittaneella) menemään semmosen suorituksen puolelle vaikka ei tän elämän kuuluis miusta olla pikajuoksua tai tuntua maratoonilta.

Me synnytään ja kuollaan ja tässä välissä pitäis jotenkin löytää se oma juttu ja merkitys tälle elämälle. Koska jos sulla ei oo merkitystä niin sustahan tuntuu että olet turha. Etkä sie voi näin isossa asiassa kattoo kaverilta, vanhemmalta, opettajalta taikka naapurilta mallia koska jos sie katot, niin sittenhän sie et kulje sitä omaa polkuas.

Uskon myös äiti maahan (koska meille suomalaisille isänmaa tarkoittaa suomea) ja siihen, että luonto pyrkii aina tasapainoon. Kun nykypäivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka se pitää pysäyttää, niin uskon että luonto löytää aina keinot! Jollain karulla tavalla Australian metsäpalot, tsunamit ja kaikki maiden katastrofaaliset asiat, näillä on joku syvempi tarkoitus kuin järkyttää ja pelottaa ihmisiä maailmalla. Jopa tää korona, joka on peräisin siis vissiin jostain lepakosta. Tää on kuin sotaa jossa vastakkaisilla puolilla on ihmiskunta ja toisella puolella näkymätön vihollinen.

Musta tää korona on jotenkin herätys siihen että tää maapallo ei kestä sitä miten me ollaan tähän asti täällä eletty. Se ei kestä lentokoneilla lentelyä tai balticilla matkailua. Puhumattakaan isojen maiden autoilu kulttuurista. Ilman laatu on monessa maassa parantunu koronan myötä. Ehkä meidän pitäis miettiä hetki ja toinenkin että pitääkö se loma oikeesti viettää etelän aurinkorannalla vai voisiko rentoutua ja nauttia elämästä vaikka lapin luonnossa tai mennä vaikka kylpylään. Toivottavasti ihmisillä rajojen avautuessa ja lentoliikenteen normalisoituessa pysyy  mielessä se, että esimerkiksi täällä suomessakin on niiin paljon nähtävää ja koettavaa. Ihan hollilla tosi kaunis luonto.  

Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään.

Onnellisuus?

Mulle se tulee siitä että saan viettää läheisten kanssa aikaa. Se tulee vapaudesta tehdä tässä elämässä kaikkea sitä mihin mun mielikuvitus vaan riittää. Vapaudesta erillaisiin valintoihin ja suunnan muuttamiseen tarvittaessa. Siitä kun saan nähä uusia paikkoja ja kokea uusia kokemuksia. Siitä että oon perusterve. Mulla ei ole mitään fyysisiä rajoitteita ja mielikin pysyy kasassa nykypäivänä tosi hyvin, myös paineen ja stressin alla. Siitä että voin harrastaa liikuntaa. Joskus nuorempana mietin että vooi kun elämä ois ihanaa ja oisin onnellinen kun se vaan ois "helppoo". Tänään aattelen niin että onneks se on ollu välillä saakelin vaikeetakin niin osaampahan sitten arvostaa tätä aikaa elämässä kun menee paremmin.

Suomi on ollut poikkeustilassa viimeksi sota-aikaan ja siksi nostaa vanhemmissa ihmisissä varmasti muistot ja tunteet pintaan. Vaikkakin eihän kaikki nytkään todellakaan joudu pelkäämään oman henkensä puolesta. Tää korona aika on ollu jokaiselle maalle ja kansalle semmoinen pieni pysähtymisen aika. Et hetkinen mitäs täällä oikein tapahtuu ja miten mie itse tässä tilanteessa teen ja miten toimisin oikein. Mites ne miun läheiset oikeesti voi? Tää on kumminkin loppupeleissä yhdistänytkin tosi paljon ihmisiä vaikka miekin olin koko maaliskuun ja huhtikuun alun aika paljon omissa oloissani. 

Tässä on linkki englanninkieliseen videoon, joka on lyhyt mutta siinä on paljon sanomaa.

Kivaa alkavaa viikonloppua ihan jokaiselle ja muistakaa olla ystävällisiä, auttaa apua tarvitsevaa, hymyillä tuntemattomillekkin ja mikä tärkeintä olla kilttejä ja myötätuntosia myös itsellenne :) 

- Milla -

Diagnoosi F33

Viallinen, hajallinen, rikki, erikoinen(huonolla tavalla) puutteellinen, masentunut, mielenterveyskuntoutuja. Oon niin paljon muutakin kuin vain masennukseni. Mulla on elämässä esimerkiksi monia erillaisia rooleja. Oon isosisko, ystävä, kummi, kaveri, lapsenlapsi, kummilapsi, serkku, urheilija, opiskelija ja tämän kirjoittamisen myötä opettelen myös olemaan bloggaaja. 

Oon myös kuulemma hupsu. Semmoinen hajamielinen hauskuuttaja. Mun arki on semmosta että perus kotitöitä tehdessäkin sattuu vaikka mitä. Pyykkejä ripustaessa kuivamaan saattaa pyykkiteline kopsahtaa otsan kulmaan kun unohdan painovoiman lain. Mut surullisen kuuluisaa on se että mulla on tavarat hukassa, myös mun 27 neliöisessä yksiössä. Laukkukin lompakkoineen on joskus jäänyt helsingin ratikkaan (onneks sain takas). Puhumattakaan niistä koti-avaimista.... Tää hajamielisyys korostuu varisinki sillonku mulla on kiire. Sen takia vihaan kiirettä koska mun pitää aikatauluttaa tekemisiäni niin paljon että mitään ei unohdu tai jää matkan varrelle. Teen tosi paljon asioista muistiinpanoja ja kalenteri on ihan must have-juttu.

Tykkään tästä kalenterista niin paljon.
Tässä on joka kuukaudelle oma miettimisen aiheensa ja joka viikolle oma voimalause.

Sarkasmi on myös mun oma taitolaji jota mun eräs lähipiirissäkään ei oikein tahdo ymmärtää. Näinä hetkinä jopa kanssa olijat kyseenalaistavat meidän ystävyyttä. Ollaan varmaan jotenkin sitten kummallinen parivaljakko.

Miun mielestä kaikesta saa tehtyä huumoria. Yleensä me miun ystävienkin kanssa nauretaan omalle mielenterveyden tilalle. Huumorin kautta on myös helppo käsitellä tiettyjä asioita. Vaikka tää on vakava asia, niin ei kumminkaan haudan vakava. 

Kumminkin  jokaiselle jolle mielenterveys ja sen ympärillä olevat asiat on käsitteenä jotenkin vieras, niin suosittelen hienovaraisuutta. Tämä on herkkä ja henkilökohtainen aihealue. Ei ole soveliasta ensisijaisesti alkaa vähättelemään tai jopa vitsailemaan toisen ihmisten tuntemuksista tai ongelmista.

Minäkäsitys on aika liukuva käsite, ainakin mulla. Siihen vaikuttaa tosi paljon esimerkiksi mieliala. Jokainen voi varmaan arvata miltä se oma kuva näyttää kun on väsynyt nälkäinen ja kaikki ärsyttää. Sitten toinen asia mikä siihen myös vaikuttaa on se keiden kanssa vietät aikaa. 

On joskus menneisyydessä tuntunut että oon luonteeltani jollain tavalla liikaa joillekkin. Aina liian puhelias tai sitten liian hiljainen. Tai sitten tuon omaa persoonaani liikaa esille ja joistain tuntuu että he eivät mahdu mun kans samaan huoneeseen. Toki omistan vahvat mielipiteet asioihin ja jos oon jotain mieltä jostain asiasta niin mun päätä ei hevillä saa käännettyä. Itsepäinen jopa siinä mielessä.

 Pidän itseäni myös intuitiivisena ihmisenä. Tunnustelen ja tulkitsen esim että minkälainen tunnelma huoneessa on, jos siellä on enemmän kuin 2 ihmistä. Luen ihmisten sanatonta viestintää hyvin. Tämmöinen informaatio tulva on mulle esimerkiksi Joensuun keskustassa kävellessä aivan liikaa. Tätä kautta oon myös kiltti ja semmonen empaattinen tai sitten muutun hyökkääväksi jos tuntuu et mun omia rajoja rikotaan.

En oo varma tuunko koskaan ymmärtämään kapeakatseisuutta. Siis sitä että ei nähdä sen oman pienen laatikkonsa ulkopuolelle. Jos niin paljon pelottaa niin tekisi edes reijän siihen laatikkoon ja kurkkaisi. Semmoinen tietty luonteenpiirre kuin jääräpäisyys näkemään ja vastaanottamaan muuta näkökulmaa elämään, ärsyttää mua, suunnattomasti. Heillä on vain jotenkin se oma käsityksensä josta pidetään kynsin ja hampain kiinni. 

Miun oma ajattelukyky on aika joustava ja pyrin aina asettumaan se toisen ihmisen saappaisiin. Ite oon valmis vastaanottamaan uusia näkökulmia kaikista elämäntilanteista ja kaikenlaisilta ihmisiltä.

 Kun joitain asioita suostuu katsomaan välillä esimerkiksi yhteiskunnallisesta näkökulmasta niin omat ongelmat alkaa tuntumaan aaika pieniltä. Apulannan biisissä 'valot pimeyksien reunoilla' jotenkin niin hyvin lauletaan armollisuudesta itseään kohtaan elämässä. Kannattaa käydä kuuntelemassa

- Milla -

Palasia menneisyydestä

Lupasin avata että miksi oon päätynyt vaihtamaan alaa. Kerron samalla vähän asianhaaroja myös miksi mun masennus ehti kehittyä jopa vaikea-asteiseksi. 

Sain varsinaisen diagnoosin lääkäriltä Syksyllä 2018. Keskivaikea masennus. Se tunne kun luen omakannasta tekstiä mitä lääkäri miusta on sinne kirjoittanut. Koin itseni lähinnä epäonnistuneeksi elämässä koska nyt se on siinä mustaa valkosella. Olin silloin 19-vuotias ja voin vaan todeta että elämäntilanne oli kehittynyt tosi rankaksi. Tulin petetyks silloisessa parisuhteessa ja kaltoinkohtelua oli muidenkin ihmisten saralta paljon tuohon aikaan. Kun oon tarkemmin miettinyt elämääni taaksepäin niin joitain oireita alkoi selvästi 7.luokalla ehkä aijemminkin en muista. Eli olin silloin jotain 12. Esimerkiksi tupakointi ja alkoholi kiinnosti ja kuuluivat elämääni jo silloin. Nykyisin en polta ja alkoholia kuluu aika vähän.

Oireilu näyttäytyi ahdistuksena, väsymyksenä ja itkuisuutena ja kävinkin yläasteella muistaakseni melkein koko 8.luokan juttelemassa koulukuraattorilla. Koulukuraattorikin yläasteella multa kysyi haluanko tavata psykologia. Vastasin vain etten halua samalla miettien, "enhän mie ole hullu??". Mainittakoon että tänäpäivänä en tunne olevani hullu vaikka on tullut nähtyä psykologia. Silloin olin tottakai nuorempi ja ajattelu oli aika mustavalkoista.

Ysiluokan alkaessa mulla oli poikaystävä johon pystyin onneksi turvautumaan tarpeen tullen. Opiskeluaikana muutin asuntolaan asumaan ja kävin vain viikonloppuisin kotona ellen mennyt poikaystävän luo viikonlopuksi tai kavereille yöksi. Ensimmäisenä vuonna ensimmäisessä työharjoittelussa päiväkoti ei tuntunut mun jutulta yhtään. Olin 3 päivän sairaslomalla akuutin stressireaktion takia. 2.vuonna toisen työharjoittelun tullessa eteen menin 2 viikkoa 3-4h yöunilla ja stressasin ja itkin koska en halunnnut mennä töihin  siilaisen akuuttiosastolle. No menin kuitenkin ja harjoittelu meni hyvin ja työharjoittelut olivat tästedes helpompia. Mietin moniamonia kertoja että lopetan koko koulun kesken, mutta painetta loi muiden ihmisten mielipiteet ja etten tiennyt mitä muutakaan tekisin. En tosiaan ollut 16-vuotiaana valmis siihen vastuuseen mitä miulta odotettiin koulussa. Kuten esimerkiksi olemaan vastuussa ihmishengistä. 

2017 vuoden alussa erosin. Olin täyttänyt marraskuussa 18 ja baarielämä maistui. Tuli käytyä ulkona aika monena viikonloppuna peräkkäin, joskus myös viikolla jos oli etäpäiviä. Valmistuin keväällä 2017 lähihoitajaksi, suurimmilta osin kiitettävillä arvosanoilla, mutta olin suoraan sanottuna melkein jo loppu silloin. Valmistuminen oli omalta osaltaan helpottavaa ja ihanaa mutta samalla vaikea ja jopa ahdistavakin asia, koska en tiennyt yhtään mitä tekisin elämälläni seuraavaksi.

 Päädyin kumminkin tekemään töitä eri työpaikoissa vanhuspuolella kesän ja syksyn ja Burn outtihan siinä kehittyi aika nopeasti. Aloin taas seurustelemaan eri henkilön kanssa kylläkin ja tällöin mietin ensimmäisiä kertoja etten selviä jos en hae apua itselleni. Kävin vähän aikaa psykiatrisella sairaanhoitajalla mutta hoitosuhde loppui koska en tullut hänen kanssaan oikein toimeen ja vaihdoin toiselle sh:lle mutta ahdistus ja masennus oireiluni lievittyi ja päädyimme lopettamaan hoitosuhteen.

Aloin miettiä 2018 kevättalvella elämässäni muita vaihtoehtoja ja kiinnostuin liikunta-alasta.  Olinhan "käynyt salilla" 14 vuotiaasta lähtien ja nautin siitä kun sain liikuttaa kehoani. Hain Kajaanin ammattikorkeakouluun liikunnanohjaajaksi, en päässyt, mutta aloitin opinnot Itä-suomen Liikuntaopistolla jota kävin kuukauden kunnes lopetin.

Nyt eletään syksyä 2018. Niin kuin aikaisemmin mainitsin elämässäni oli käynyt vastoinkäymisiä. Menin yksityiselle lääkärille PK-terveyteen (hieman vastentahtoisesti edelleen) hakemaan lääkityksen sekalaiseen ahdistus- ja masennus oireiluun. Koulun lopetettuani olin suoraan sanottuna paniikissa itseni kanssa ja päädyin hoitajan kanssa yhteistuumin pariksi päiväksi huilimaan osastolle jonka jälkeen aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla säännöllisesti.

Elämä tuntui ammattiavun ja lääkityksen kanssa helpottuvan. Olin aina unelmoinut asuvani ulkomailla ja päätin lähteä keväällä 2019 tavoittelemaan tätä unelmaa ranskaan ja vietin 3kk Aupairina. Palasin suomeen, pidin vähän lomaa ja tein töitä päiväkodissa. En kuunnellut yhtään itseäni taikka omia voimavarojani ja kirjoitin puolen vuoden sopparin toiseen päiväkotiin ja oho hups jonkun asteinen hermoromahdus, päivystykseen ja siitä taas muutamaksi päiväksi osastolle lepäämään. Lisää diagnoosia, 

lääkityksen nostoa ja, sairaslomaa tällä kertaa vähän pidemmäksi aikaa.

Jos oon jotain oppinut menneisyydestä, niin kuuntelemaan itseäni, ettei mentäis liian kovalla vauhdilla elämässä eteenpäin. Valmiissa maailmassa kenelläkään ei pitäisi olla kiire. Oikeastaan vihaan koko sanaa kiire koska ite nään niin että siinä on kyse vaan oman elämän priorisoinnista. Vaikka tekisi mieli välillä paahtaa sata lasissa menemään, tehdä sitä, tätä ja tuota, mutta mitä luultavammin semmoinen homma loppuisi mulla ainakin aika lyhyeen. Ei ole heikkoa pyytää apua, silloinkun sitä tuntee tarvitsevansa. Mietin itsekkin leimaantuvani kun kävelen hoitajan tai terapeutin vastaanotolle. Mutta loppupeleissä mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset siusta ajattelee?Jokaiselle oma terveys on tai ainakin pitäisi olla kaikkein tärkein asia maailmassa. Mikään työpaikka, koulupaikka tai toinen ihminen ei ole yhtä tärkeä kuin sinä itse. 

Miksi en aikaisemmin tajunnut että sairastan masennusta?

Miksi ja miksi just minä joudun kokemaan kaiken tämä, noh syitä on tosi monia. Ensinnäkin en ole tiennyt masennuksesta. Sitten kun tutustuin masennukseen, niin en välttämättä nähnyt sitä itsessäni. Olen käynyt lääkärissä oireiluni vuoksi 3 kertaa. Tänne mun ois ehkä ensisijaisesti pitänytkin suunnata, mutta on turhaa jossitella  jälkikäteen.

Oon myös aina ollut todella huono puhumaan omista asioistani. Oon kehittynyt tän asian saralla tosi paljon jo mutta tietyt tavat ja selviytymiskeinot on todella syvälle juurtuneet ja vaikea kitkeä pois täysin. Oon elänyt elämääni jotenkin muiden ihmisten kautta tosi pitkään. Kunhan mun ympärillä olevat ihmiset vaan voi hyvin, ja kunhan kaikilla muilla on mahdollisimman hyvä olla, niin ehkä miekin voin hyvin? Asiahan ei näin ole ollut loppupeleissä mutta omassa illuusiossa on ollut turvallisempaa elää.

 Olen ollut aina se joka auttaa ja ottaa kantaakseen kun joku muu tarvitsee apua. En ole osannut nuorempana ottaa vastaan tarjottua apua, saatikka sitä keneltäkään pyytää. Voisi sanoa että olen aika ”perus suomalainen” ollut siinä mielessä. Yksin on pärjätty aina aikaisemminkin, niin miksi tarvitsisi hakea apua ulkopuolelta. Suomalainen sisukkuus kääntyi itseään vastaan :D  Saamani kasvatus on myös vaikuttanut yhtenä tekijänä, tietenkään ketään syyllistämättä. Miun elämän aikuiset ihmiset eivät ole oikein osanneet suhtautua miun mielialan muutoksiin. 'Ota vähän monivitamiini poretablettia niin kyllä se väsymys siitä väistyy' ja niin edelleen. Ei siis ole mitään ongelmaa vitamiineja kohtaan, syön tälläkin hetkellä monivitamiinia ja d-vitamiinia. Tän asian (eli oman mieleni) eessä oon oikeestaaan uskaltanut olla täysin rehellinen vaan lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle koska ne on tuntemattomia ihmisiä, eikä ne turhaan huolestu.

- Milla -

Terapiasta

Suomen käypähoito suosituksissa paras vaste masennuksen hoidossa saadaan lääkityksen ja psykoterapian yhdistelmästä.

Toinen asia on: Kuka saa hoitoa suomessa tämän mukaan?

Ei moni. Resurssit eivät riitä. Mielenterveyden oireilu on lisääntynyt. Tai ehkä tiedon lisääntyminen mt-ongelmista on tuonut enemmän asiakaskuntaa tälle puolen. Ajanvaraus aikoja ei yksinkertaisesti riitä kaikille. Hyvä että psykiatristen sairaanhoitajien aikojakaan riittää kunnallisella puolella. Joka paikassa kiristetään kun rahat ei riitä. Mikä on hinta yhteiskunnalle sitten kun ihminen ei saa hoitoa? Valmiiksi heikommassa asemassa oleva ihminen joutuu vaatimaan mielenterveyden hoitoa. Mikä on miusta todella surullinen asia. Itsekkin olen joutunut vaatimaan ja kertomaan suoraan mitä haluan ja miten toimitaan ja näin olen saanut apua loppupeleissä. Kaikki ei saa sitä edes välttämättä pyytämällä. Raha ratkaisee tässäkin asiassa.

Psykoterapiasta

Oon itse onnellisessa asemassa siinä mielessä että terapiaa on takana jo 7kk. Kävin tutustumiskäynnillä neljällä terapeutilla ja heidän joukostaan löytyi mulle sopiva. Mun terapia suuntaus on psykodynaaminen mutta painotan että terapeutin etsintä prosessissa tärkein asia on että henkilökemiat kohtaa. Mun terapeutti kulkee mun rinnalla varmaankin ne täydet 3 vuotta, mihinkä kela antaa tukea. Suomessa kela korvaa psykoterapia käynnistä 57,60e ja oma vastuuosuus käynnistä pyörii 20-30 euron kieppeillä, riippuen terapeutin tuntihinnasta.

Terapian ja terapeutin avulla pystyy käsittelemään mennyttä elämää ja miettimään tulevaisuutta. Terapeutti on myös tärkeässä osassa ollut ainakin mulla nostamassa mun itsetuntoa. Mun itsetunto on elämän vastoinkäymisten takia ollut todella pitkään, tosi alhaalla. Oon saanu myös apua haitallisten ajatusmallien työstämiseen. Mitä syvemmälle mennään, sitä paremmin alan hahmottaa asioiden syy-seuraussuhteita. Kun ’maskeja’ lasketaan alas sieltä alkaa pikkuhiljaa paljastua se kuka oon. Maskeilla tarkotan mun tapauksessa esimerkiksi hymyä. Mun on ollut aina tosi helppo laittaa kasvoille hymy, vaikka sielun ois tehny mieli itkee ja huutaa. Tärkeä oppi on myös että en voi ite vaikuttaa esimerkiksi muiden ihmisten ratkaisuihin. Terapeutti ei anna valmiita vastauksia mihinkään vaan laitttaa sut itse pohtimaan asioita, toki keskustellen.

Terapia saattaa kuullostaa kalliilta puuhalta mutta uskon että se maksaa ittensä tulevaisuudessa takaisin moninkertaisena. Oon oikeastaan henkilökohtasesti sitä mieltä että ihan jokaisen ihmisen kannattaisi harkita pientä terapiajaksoa jossain vaiheessa elämäänsä. On tää tutkimusmatka itteensä myös perin mielenkiintostakin puuhaa. 

Oon perus luonteeltani herkkä ihminen. Tunnen mun tunteet tosi vahvasti, ilman välimuotoja niin hyvässä kuin pahassa. Mun tunteiden tunnistamistaidot on jotain päiväkoti-ikäisen luokkaa. Oon sanonutkin että tarviisin ne kortit millä päiväkoti-ikäisille opetetaan nimeämään omia tunteita :D Oon herkkä myös sään muutoksille, ympäristön muutoksille ja rutiinit on mulle tärkeä asia. Erillaiset elämäntilanteet ja erillaiset elinympäristöt on muokanneet miusta miut joka olen tänään. Niinkuin varmasti elämä muokkaa ketä tahansa, joiden elämässä sattuu ja tapahtuu vuosi vuodelta toisensa perään sekä liikkuvia osia on paljon.

Musiikki on auttanu mua paljon kun en oo löytänyt mun tunnetiloille sanoja. Tässä osa miun voimabiiseistä:

hullu – juju

Et sinä yksin - juju

majakka – juno

Aina ku aira - pyhimys

OK - Tuomas Kauhanen

Onnelliseksi – juju

Valo pimeän - pyhimys

Älä muuta mitään - juno

parempi yksin - pyhimys

Jättiläinen – Pyhimys

Sitten vielä loppuun vähän et mitä mulle kuuluu?

Tällä hetkellä mennään vähän matalaliitoa johtuen varmasti vallitsevasta maailman tilasta. Luen liikaa uutisia ja tiedän tämän itsekkin että ruokin paniikkiani tällä tavoin. Mutta asiat on silti hyvällä mallilla. Paremmin kuin pitkään aikaan. Pääsykokeisiin luku etenee hyvin ja alkaa tosiaan jo jännittää. Koronastakin huolimatta tää vuos tuntuu niiin mun vuodelta.

- Milla -