Opiskelu ja mielenterveysstigma

 

Mullon ollu ihan älyttömän inspiroitunu olo. Kun hain kouluun en tienny että opiskelu voi olla näin kivaa. Mitä enemmän saan tietoo, sitä enemmän oon varmempi että oon oikeessa koulussa, oikeella alalla. Oppimassa uutta tietoo minuu kiinnostavista asioista. ja tää fiilis on niin huikee. Uskon et kaiken on pitäny mennä aikasemmin just niin mönkään kuin asiat on menneet. On pitäny yrittää just niin montaa väärää polkuu, et se oikee tulee kohalle. 

Aloitin siis opinnot tänä syksynä Karelian ammattikorkeakoulussa, tradenomin liiketalouden linjalla. Koulu on ollut odotuksien mukaista. Toki etäopiskelu tuottaa vähän omia haasteita motivaatiossa. Miusta ois kivempi mennä sinne kouluun istumaan, kun tää koti on kumminkin itselle semmoinen 'turvapaikka'. Tosi usein lähtee touhuamaan kaikkea muuta kuin keskittyy siihen 3h kestävään luentoon. Nyt Karelia ilmottikin että koulu siirtyy melkein kokonaan edäksi koska joensuussa tartunnat ovat lisääntyneet niin paljon.. Jään itsekkin innolla odottamaan mitä loppuvuoden opiskelusta oikein tulee. Mutta onneksi joululomakin lähestyy kovaa vauhtia.

  Mitä pidemmälle opinnot menee sitä varmemmaks muutun siitä että tää on se mun juttu. Mulla on koko sydän mukana opinnoissa. Varsinkin yrittäjyys on tosi mielenkiintoista ja siitä meille paljon puhutaan. En nyt ihan joka aamu mee into pinkeenä kouluun (lue: aukaise läppäriä) mutta melkein. Niin se yrittäjyys, mulle on herännyt ajatus että perustasin joskus ehkä hyvinvointialan yrityksen. Näin voisin hyödyntää lähihoitajan osaamistani. En oo vielä todellakaan varma asiasta. Kuhan höpöttelen. Pikkuhiljaa kumminkin annan näiden yrittäjyys ajatuksien muhia ja muotoutua. Paljon on vielä opittavaa ja opiskeltavaa.

Osallistuin opiskeluideni ohessa Polku-viikkoon ja siellä oli yrittäjiä kertomassa omia yrittäjyys tarinoitaan. Siellä oli puhumassa Hjallis Harkimo ja se sano jotenkin tällee että ei yrittäjäks synnytä, yrittäjäks opitaan. Se oli omia epävarmuuksia huojentava ajatus.

 

Näiden tilastojen takia, miten ihmeessä psykoterapeutin koulutus voi olla vielä tänä päivänä niin kallis, kun selvästi suomalaiset tarviis terapiaa..

 

Ihmismieli on välillä niin hassu. Koulun alettua mietin todella paljon että mitäköhän mun luokkalaiset musta miettii. Koin että oon niin eri lähtökohista kuin kaikki muut. Osaakohan ne ymmärtää mua. Pitääköhän ne mua outona. Tää pelko kumminkin hälveni tosi nopeaa kun yks mun luokkalainen oli eksynyt mun blogiin ja tuli kertomaan että oon tosi hyvä kirjottaa ja on hyvä että avaudun julkisesti tänne näistä asioista. Mun alkuperäinen tarkotushan tälle blogille on ollut poistaa stigmaa mielenterveysongelmien ympäriltä. Miusta sitä stigmaa ei voi olla liikaa poistamassa. 

 

Kerron nyt tähän samaan syssyyn myös, että olin itsepuolustus kurssilla ja tunnin vetäjä jotenkin ilmaisi että kadulla mielenterveysongelmaiset ja päihdeongelmaiset voi olla niitä uhkaavia tekijöitä. Jotenkin itselläni särähti korvaan et hei, täällä kurssillasikin on kans eräs mielenterveyden kanssa kamppaileva. Ehkä hän ei tarkoittanut sitä niin kirjaimellisesti, kuin mitä omia ajatuksia tulvi tästä päähän. Mutten jaksanut takertua hänen sanoihinsa. Pakko myöntää, meni kyllä ihon alle. Joten tää mitä yritän viestiä mun teksteillä, ei todellakaan oo turhaa. Asennemuutosta mt-ongelmiin ja niihin suhtautumisessa kaivataan vielä paaljon täällä suomessakin.

-Milla-

1. terapiavuosi pähkinänkuoressa

Kuinka paljon rakastankaan syksyn värejä <3.

Niinkuin jo otsikosta näkyy. Aattelin jakaa hieman ajatuksia, mitä terapian ensimmäinen vuosipäivä miussa herättää. 

Elikkä 7.lokakuuta 2019 oli ensimmäinen 45 minuuttinen terapiaistunto ja muistan vuoden takaisesta elämäntilanteestani sen, että olin täysin lukossa. Ei ollu oikeestaan harmainta aavistusta yhtään mistään. Olin ihan pihalla kuka oon ja mitä mun elämässä ees tapahtuu. Itsetunto mateli pohjamudissa. Olin tosi ahdistunut sekä itkunen ja terapian aloitus vaan huononsi sitä oloa. 

Revin tapani mukaan kaaiikki haavat kertarysäyksellä auki ja mietin että mites tässä nyt on näin päässy käymään. Verta valuu verivanoina jalkoja pitkin ja mitäs vittua seison keskellä verilammikkoa (en tarkoita menkkoja, tää on metafora). Menneisyyden kipeitten asioiden nostaminen pöydälle aiheutti sen, että en halunnut enää elää. olla enää ollenkaan olemassa. THE END. 

No ei se asia sit kumminkaan ihan niin ollut. Läheisten tsempillä ja lisäavun voimin nousin haparoiden takasin elävien kirjoihin. Todettiin terapeutin kaa, että asioiden pikkuhiljaa läpikäyminen on sitten kumminkin parempi vaihtoehto :D. 

Salireenit rullaa omalla painollaan eteenpäin. Loppuvuoden keskityn nimenommaa noihin ihaniin kamaliin olkapäihin. Huonosti tuntuu liha tarttuvan tai sit teen jotain väärin, vinkkejä otetaan vastaan!

Okei, vielä toinen ihan vaan koska selkä näyttää kivalle tässä.

Halusin nimenomaan psykodynaamiseen terapiaan. Tiesin olevinaan kaiken meditoimisesta, unesta, liikunnasta, ravinnosta,  myrkyllisistä ihmissuhteista ja ajatusmalleista, hengitysharjoituksista, kuinka tuoda turvaa ja lohtua itteensä silittämällä jne. Joten tarvitsin vaan kuuntelevan korvan ja ihmisen kuka auttaa mua ite ratkomaan että miks hitossa voin niin huonosti. Ihmisen kehen luottaa ja kiintyä ja kelle uskoutua ihan kaikesta mitä pääkopassa liikkuu. Jonkun, joka on siinä vaan mua ja mun asioita varten.

Mun terapeutti on vaativan erityistason pyskodynaaminen psykoterapeutti. Toiminu terapeuttina jo 15 vuotta joten kai sen on pakko jotain jostain tietää. Pakko myöntää pidin itteäni ja ongelmiani jollain tasolla vaativina, ehkä toi nimike siks iski. Jokainen tulee terapiaan omine taustoineen eikä mun oo todellakaan sieltä rajuimmasta päästä, mutta vaikeista ja epäterveistä lähtökohista oon kumminki lähteny kasvamaan. Kaikkein tärkeintä mulle oli, et henkilökemiat kohtaa. Että tää ihminen on munlainen tyyppi. L jo ekalla tapaamiselle totes jotenkin näin: "no oho, kyllä tosiaan oot terapian tarpeessa!". Niin olinki, ja oon edelleen.

Vuodessa mun ja L:n kiintymyssuhde on kehittynyt just oikeeseen suuntaa. L on nostanu älyttömästi mun itsetuntoo, uskonu muhun sillonku en oo ees ite uskonu itseeni. Ilman terapiaa tuskin oisin ikimaailmassa hakenu ammattikorkeeseen. Oletin etten oo tarpeeks hyvä tai älykäs korkeekouluun. Mut L sano et kyllä oot ja tässä sitä nyt istutaan koulun penkillä. Saatikka sitten antsaitsisin elämässä muutenkaan mitään hyvää. Pari vuotta kun sataa paskaa niskaan oikein urakalla vähän joka suunnasta, niin alkaa siinä pikkusen horjua usko mihinkään hyvään. Kävin kuukauden verran kerran viikkoon ja todettiin et tapaamisii voidaan tihentää. Joten 24.elokuuta 2020 saakka kävin 2 kertaa viikossa ja nyt kun alko koulu niin vaihdettiin taas 1krt/vk.

Mitkä on fiilikset nyt?

Ei vois olla varmaan tän paremmat. Voin tosi hyvin, vaikkakin oon väsynyt koko ajan. Kävin tällä viikolla mittauttamassa Ferritiini arvon eli varastorauta arvon joka oli säälittävät 35,3. Oon syöny jo melkein yhden purkin rautaa ja paaljon pinaatti lettuja tähän lukemaan, joten pidempi rautakuuri ja pinaatti lettuja on siis luvassa. Aloin syömään myös omega-3 kapseleita ja 50 mikrogrammaa d-vitamiinia sekä istunut (välillä myös maannut) kirkasvalolampun eessä aamulla 1h ja energiatasot on noususuhdanteessa. Ulkona alko just pyryttää lunta. Oho, aurinkokin kertoo olemassa olostaan. Nauttikaamme siis tänään paljon d-vitamiinia auringonpaisteesta.

 Varasin ens viikolle hieronta-ajan. Ens viikolla on myös tukien maksupäivä JA 4.marraskuuta täytän vuosia. Oon tosi ilonen siitä että synnyin ja elän. Vielä on paaljon 45minuutin istuntoja edessä ja keskusteluja käytävä, mutta oon optimistinen tulevaisuuden suhteen. Uskon että pystyn ihan mihin vaan, jos vaan haluan ja L.kin uskoo muhun edelleen ja toitottaa että oon fiksu, tosi itsenäinen naisenalku. 

Niin iloinen esimerkiks näistä ihmisistä ympärillä. (osa porukasta puuttuu)

Oon onnellinen tästä elämänvaiheesta mitä just elän, uusista tyypeistä ympärillä ja ihan myös siks, että oon menossa kovaa vauhtia miun unelmia kohti. Voin avata niitä vähän myöhemmin :). Oon tosi ylpee itestäni, miten paljon oon tehny töitä itteni kaa tän vuoden aikana. Alkaako tuntua jo liian hyvältä ollakseen totta? No vähän, mutta harjoitukset jatkukoon. Kyllä se alamäki ehtii myöhemminkin tulla tai sit vaan mennään tavalliseen tapaan pers'eellä pusikkoon.

Hyvin menee, mutta menköön!

Annetaan hyvien aikojen rullata ystävät!!

-Onnellisin terveisin Milla-

Palasia menneisyydestä

Lupasin avata että miksi oon päätynyt vaihtamaan alaa. Kerron samalla vähän asianhaaroja myös miksi mun masennus ehti kehittyä jopa vaikea-asteiseksi. 

Sain varsinaisen diagnoosin lääkäriltä Syksyllä 2018. Keskivaikea masennus. Se tunne kun luen omakannasta tekstiä mitä lääkäri miusta on sinne kirjoittanut. Koin itseni lähinnä epäonnistuneeksi elämässä koska nyt se on siinä mustaa valkosella. Olin silloin 19-vuotias ja voin vaan todeta että elämäntilanne oli kehittynyt tosi rankaksi. Tulin petetyks silloisessa parisuhteessa ja kaltoinkohtelua oli muidenkin ihmisten saralta paljon tuohon aikaan. Kun oon tarkemmin miettinyt elämääni taaksepäin niin joitain oireita alkoi selvästi 7.luokalla ehkä aijemminkin en muista. Eli olin silloin jotain 12. Esimerkiksi tupakointi ja alkoholi kiinnosti ja kuuluivat elämääni jo silloin. Nykyisin en polta ja alkoholia kuluu aika vähän.

Oireilu näyttäytyi ahdistuksena, väsymyksenä ja itkuisuutena ja kävinkin yläasteella muistaakseni melkein koko 8.luokan juttelemassa koulukuraattorilla. Koulukuraattorikin yläasteella multa kysyi haluanko tavata psykologia. Vastasin vain etten halua samalla miettien, "enhän mie ole hullu??". Mainittakoon että tänäpäivänä en tunne olevani hullu vaikka on tullut nähtyä psykologia. Silloin olin tottakai nuorempi ja ajattelu oli aika mustavalkoista.

Ysiluokan alkaessa mulla oli poikaystävä johon pystyin onneksi turvautumaan tarpeen tullen. Opiskeluaikana muutin asuntolaan asumaan ja kävin vain viikonloppuisin kotona ellen mennyt poikaystävän luo viikonlopuksi tai kavereille yöksi. Ensimmäisenä vuonna ensimmäisessä työharjoittelussa päiväkoti ei tuntunut mun jutulta yhtään. Olin 3 päivän sairaslomalla akuutin stressireaktion takia. 2.vuonna toisen työharjoittelun tullessa eteen menin 2 viikkoa 3-4h yöunilla ja stressasin ja itkin koska en halunnnut mennä töihin  siilaisen akuuttiosastolle. No menin kuitenkin ja harjoittelu meni hyvin ja työharjoittelut olivat tästedes helpompia. Mietin moniamonia kertoja että lopetan koko koulun kesken, mutta painetta loi muiden ihmisten mielipiteet ja etten tiennyt mitä muutakaan tekisin. En tosiaan ollut 16-vuotiaana valmis siihen vastuuseen mitä miulta odotettiin koulussa. Kuten esimerkiksi olemaan vastuussa ihmishengistä. 

2017 vuoden alussa erosin. Olin täyttänyt marraskuussa 18 ja baarielämä maistui. Tuli käytyä ulkona aika monena viikonloppuna peräkkäin, joskus myös viikolla jos oli etäpäiviä. Valmistuin keväällä 2017 lähihoitajaksi, suurimmilta osin kiitettävillä arvosanoilla, mutta olin suoraan sanottuna melkein jo loppu silloin. Valmistuminen oli omalta osaltaan helpottavaa ja ihanaa mutta samalla vaikea ja jopa ahdistavakin asia, koska en tiennyt yhtään mitä tekisin elämälläni seuraavaksi.

 Päädyin kumminkin tekemään töitä eri työpaikoissa vanhuspuolella kesän ja syksyn ja Burn outtihan siinä kehittyi aika nopeasti. Aloin taas seurustelemaan eri henkilön kanssa kylläkin ja tällöin mietin ensimmäisiä kertoja etten selviä jos en hae apua itselleni. Kävin vähän aikaa psykiatrisella sairaanhoitajalla mutta hoitosuhde loppui koska en tullut hänen kanssaan oikein toimeen ja vaihdoin toiselle sh:lle mutta ahdistus ja masennus oireiluni lievittyi ja päädyimme lopettamaan hoitosuhteen.

Aloin miettiä 2018 kevättalvella elämässäni muita vaihtoehtoja ja kiinnostuin liikunta-alasta.  Olinhan "käynyt salilla" 14 vuotiaasta lähtien ja nautin siitä kun sain liikuttaa kehoani. Hain Kajaanin ammattikorkeakouluun liikunnanohjaajaksi, en päässyt, mutta aloitin opinnot Itä-suomen Liikuntaopistolla jota kävin kuukauden kunnes lopetin.

Nyt eletään syksyä 2018. Niin kuin aikaisemmin mainitsin elämässäni oli käynyt vastoinkäymisiä. Menin yksityiselle lääkärille PK-terveyteen (hieman vastentahtoisesti edelleen) hakemaan lääkityksen sekalaiseen ahdistus- ja masennus oireiluun. Koulun lopetettuani olin suoraan sanottuna paniikissa itseni kanssa ja päädyin hoitajan kanssa yhteistuumin pariksi päiväksi huilimaan osastolle jonka jälkeen aloin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla säännöllisesti.

Elämä tuntui ammattiavun ja lääkityksen kanssa helpottuvan. Olin aina unelmoinut asuvani ulkomailla ja päätin lähteä keväällä 2019 tavoittelemaan tätä unelmaa ranskaan ja vietin 3kk Aupairina. Palasin suomeen, pidin vähän lomaa ja tein töitä päiväkodissa. En kuunnellut yhtään itseäni taikka omia voimavarojani ja kirjoitin puolen vuoden sopparin toiseen päiväkotiin ja oho hups jonkun asteinen hermoromahdus, päivystykseen ja siitä taas muutamaksi päiväksi osastolle lepäämään. Lisää diagnoosia, 

lääkityksen nostoa ja, sairaslomaa tällä kertaa vähän pidemmäksi aikaa.

Jos oon jotain oppinut menneisyydestä, niin kuuntelemaan itseäni, ettei mentäis liian kovalla vauhdilla elämässä eteenpäin. Valmiissa maailmassa kenelläkään ei pitäisi olla kiire. Oikeastaan vihaan koko sanaa kiire koska ite nään niin että siinä on kyse vaan oman elämän priorisoinnista. Vaikka tekisi mieli välillä paahtaa sata lasissa menemään, tehdä sitä, tätä ja tuota, mutta mitä luultavammin semmoinen homma loppuisi mulla ainakin aika lyhyeen. Ei ole heikkoa pyytää apua, silloinkun sitä tuntee tarvitsevansa. Mietin itsekkin leimaantuvani kun kävelen hoitajan tai terapeutin vastaanotolle. Mutta loppupeleissä mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset siusta ajattelee?Jokaiselle oma terveys on tai ainakin pitäisi olla kaikkein tärkein asia maailmassa. Mikään työpaikka, koulupaikka tai toinen ihminen ei ole yhtä tärkeä kuin sinä itse. 

Miksi en aikaisemmin tajunnut että sairastan masennusta?

Miksi ja miksi just minä joudun kokemaan kaiken tämä, noh syitä on tosi monia. Ensinnäkin en ole tiennyt masennuksesta. Sitten kun tutustuin masennukseen, niin en välttämättä nähnyt sitä itsessäni. Olen käynyt lääkärissä oireiluni vuoksi 3 kertaa. Tänne mun ois ehkä ensisijaisesti pitänytkin suunnata, mutta on turhaa jossitella  jälkikäteen.

Oon myös aina ollut todella huono puhumaan omista asioistani. Oon kehittynyt tän asian saralla tosi paljon jo mutta tietyt tavat ja selviytymiskeinot on todella syvälle juurtuneet ja vaikea kitkeä pois täysin. Oon elänyt elämääni jotenkin muiden ihmisten kautta tosi pitkään. Kunhan mun ympärillä olevat ihmiset vaan voi hyvin, ja kunhan kaikilla muilla on mahdollisimman hyvä olla, niin ehkä miekin voin hyvin? Asiahan ei näin ole ollut loppupeleissä mutta omassa illuusiossa on ollut turvallisempaa elää.

 Olen ollut aina se joka auttaa ja ottaa kantaakseen kun joku muu tarvitsee apua. En ole osannut nuorempana ottaa vastaan tarjottua apua, saatikka sitä keneltäkään pyytää. Voisi sanoa että olen aika ”perus suomalainen” ollut siinä mielessä. Yksin on pärjätty aina aikaisemminkin, niin miksi tarvitsisi hakea apua ulkopuolelta. Suomalainen sisukkuus kääntyi itseään vastaan :D  Saamani kasvatus on myös vaikuttanut yhtenä tekijänä, tietenkään ketään syyllistämättä. Miun elämän aikuiset ihmiset eivät ole oikein osanneet suhtautua miun mielialan muutoksiin. 'Ota vähän monivitamiini poretablettia niin kyllä se väsymys siitä väistyy' ja niin edelleen. Ei siis ole mitään ongelmaa vitamiineja kohtaan, syön tälläkin hetkellä monivitamiinia ja d-vitamiinia. Tän asian (eli oman mieleni) eessä oon oikeestaaan uskaltanut olla täysin rehellinen vaan lääkäreille ja muulle hoitohenkilökunnalle koska ne on tuntemattomia ihmisiä, eikä ne turhaan huolestu.

- Milla -