Lähiöunelmii

Lupasin aikasemmin avata hieman mun unelmia. Jotkut näistä on kylläkin jo toteutunu. Oon nykysi semmonen taivaanrannanmaalari että näitä haaveita ja unelmia tulee ja menee.

Pieni quote tähän alkuun.

Kun valmistuin lähihoitajaks, tiesin aina kouluttautuvani pidemmälle. Olla korkeesti koulutettu. Hain 2017 sairaanhoitajaksi (onneks en päässy) ja 2018 hain liikunnanohjaajaksi (luojan kiitos, en päässy myöskään tänne). Nyt 2020 hain kolmannen kerran AMK:hon tradenomille, olin täysin varma että tää on mun ala. Eikä tää korkeekoulutetuksi tuleminen tule suvun paineesta. Mun suku kuuluu siihen työväenluokkaan. Jos mietitään sosiaaliluokkaa. Ehkä tää käsitys tulee myös siitä kun olin 15kesänen ja turhautuneena avauduin mummolle että en jaksas olla koko kesää töissä. Sit ukki tuohtuneena anto sivu kommentin siihen jotenkin näin 'Töitä tehhään sillonkun niitä on.' Ja Milla 15v oli koko kesän töissä.

Mun unelma on ihan aina ollu tulla äidiks. Mietin jo 14-vuotiaana et tuun olee nuori äiti, tyyliin et saan sen lapsen kakskymppisenä. Täytin just 22 enkä oo lähelläkään valmis "hankkimaan" lapsia :D. Ei siihen kai ikinä voi olla täysin valmis, mut haluun "hankkia" lapset sitkun oma elämäntilanne tarjoo siihen suotuisat olosuhteet. Siks heittomerkeissä koska musta lapsia ei hankita, niinkuin jotain asiaa kaupasta. Vaan ne saadaan joko yllätyksenä tai lahjana tai parhaassa tapauksessa yllätyslahjana. Muutenkin mun koulu kestää vielä +3 vuotta joten lapsihaaveet on laitettu aarrearkkuun ullakolle. Ainiin nojoo, tarvittas siihen se mieskin vissiin, mut ei oo pois suljettu vaihtoehto että tekisin sen lapsen yksin. Eikä voi ikinään olla varma että voinko ees saada lapsia mutta ne on sen ajan murhetta sitten.  

Yks mun suurista unelmista oli myös asua ulkomailla. Pakkasin kimpsuni ja kampsuni 2019 keväällä ja lähin Ranskaan. Voi pojat, se oli mun elämän parasta aikaa. Mutta samalla koin kovaa suomi-kaipuuta. Joten päätin että tuun kasvattaa mun lapset Suomessa. Tajusin että en oikeesti ees halua asua missään muualla kuin Suomessa. Olin niin kovin kaukana mun kaikista läheisistä 3kk ja täällä suomessa asiat on oikeesti tosi hyvin. 

Joskus olin turkissa.

Sit haluun joskus ajaa semmosella hienolla autolla. Ei ehkä niin väliä onko mulla tulevaisuudessa niin hieno asunto mut auton pitää olla hieno. Oon siis omistanu joskus fiat punton (😂). Mut se oli kyllä luotettava auto. Harmi kun sille kävi vähän köpelösti. 

Mun ex-luottopeli

Sit kans unelmana on käydä lapissa ja Norjan lofooteilla. Katoin viime kesänä niin kateellisena ig feediä kun tuntu että kaikki kävi siellä ja ite oisin halunnu olla siellä kans. 

Sit tottakai mun tärkein unelma on elää ilman pelkoo siitä että masennus/uupumus/burnout/voimattomuus palais. Varmaan se tulee aina kolkuttelee silloin tällöin olkapäälle mut että se pysyis ees siellä selän takana, eikä lävähtäs 'yhenäkin' vasten kasvoja. 

Sitten oon pahemman kerran koukussa tatuointeihin ja miun unelmana on saada vasemman käden 'hiha'. Ei mikään halvin harrastus, mut oon suunnitellu tän semmoseks elämän mittaseks jutuks.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä haluisin joskus perustaa yrityksen tai olla osana johtamassa semmosta. Tää on ehkä vähän epätodennäköisin haave tässä vaiheessa elämää. Mut haluaisin joskus olla oman itteni pomo.

-Milla-

1. terapiavuosi pähkinänkuoressa

Kuinka paljon rakastankaan syksyn värejä <3.

Niinkuin jo otsikosta näkyy. Aattelin jakaa hieman ajatuksia, mitä terapian ensimmäinen vuosipäivä miussa herättää. 

Elikkä 7.lokakuuta 2019 oli ensimmäinen 45 minuuttinen terapiaistunto ja muistan vuoden takaisesta elämäntilanteestani sen, että olin täysin lukossa. Ei ollu oikeestaan harmainta aavistusta yhtään mistään. Olin ihan pihalla kuka oon ja mitä mun elämässä ees tapahtuu. Itsetunto mateli pohjamudissa. Olin tosi ahdistunut sekä itkunen ja terapian aloitus vaan huononsi sitä oloa. 

Revin tapani mukaan kaaiikki haavat kertarysäyksellä auki ja mietin että mites tässä nyt on näin päässy käymään. Verta valuu verivanoina jalkoja pitkin ja mitäs vittua seison keskellä verilammikkoa (en tarkoita menkkoja, tää on metafora). Menneisyyden kipeitten asioiden nostaminen pöydälle aiheutti sen, että en halunnut enää elää. olla enää ollenkaan olemassa. THE END. 

No ei se asia sit kumminkaan ihan niin ollut. Läheisten tsempillä ja lisäavun voimin nousin haparoiden takasin elävien kirjoihin. Todettiin terapeutin kaa, että asioiden pikkuhiljaa läpikäyminen on sitten kumminkin parempi vaihtoehto :D. 

Salireenit rullaa omalla painollaan eteenpäin. Loppuvuoden keskityn nimenommaa noihin ihaniin kamaliin olkapäihin. Huonosti tuntuu liha tarttuvan tai sit teen jotain väärin, vinkkejä otetaan vastaan!

Okei, vielä toinen ihan vaan koska selkä näyttää kivalle tässä.

Halusin nimenomaan psykodynaamiseen terapiaan. Tiesin olevinaan kaiken meditoimisesta, unesta, liikunnasta, ravinnosta,  myrkyllisistä ihmissuhteista ja ajatusmalleista, hengitysharjoituksista, kuinka tuoda turvaa ja lohtua itteensä silittämällä jne. Joten tarvitsin vaan kuuntelevan korvan ja ihmisen kuka auttaa mua ite ratkomaan että miks hitossa voin niin huonosti. Ihmisen kehen luottaa ja kiintyä ja kelle uskoutua ihan kaikesta mitä pääkopassa liikkuu. Jonkun, joka on siinä vaan mua ja mun asioita varten.

Mun terapeutti on vaativan erityistason pyskodynaaminen psykoterapeutti. Toiminu terapeuttina jo 15 vuotta joten kai sen on pakko jotain jostain tietää. Pakko myöntää pidin itteäni ja ongelmiani jollain tasolla vaativina, ehkä toi nimike siks iski. Jokainen tulee terapiaan omine taustoineen eikä mun oo todellakaan sieltä rajuimmasta päästä, mutta vaikeista ja epäterveistä lähtökohista oon kumminki lähteny kasvamaan. Kaikkein tärkeintä mulle oli, et henkilökemiat kohtaa. Että tää ihminen on munlainen tyyppi. L jo ekalla tapaamiselle totes jotenkin näin: "no oho, kyllä tosiaan oot terapian tarpeessa!". Niin olinki, ja oon edelleen.

Vuodessa mun ja L:n kiintymyssuhde on kehittynyt just oikeeseen suuntaa. L on nostanu älyttömästi mun itsetuntoo, uskonu muhun sillonku en oo ees ite uskonu itseeni. Ilman terapiaa tuskin oisin ikimaailmassa hakenu ammattikorkeeseen. Oletin etten oo tarpeeks hyvä tai älykäs korkeekouluun. Mut L sano et kyllä oot ja tässä sitä nyt istutaan koulun penkillä. Saatikka sitten antsaitsisin elämässä muutenkaan mitään hyvää. Pari vuotta kun sataa paskaa niskaan oikein urakalla vähän joka suunnasta, niin alkaa siinä pikkusen horjua usko mihinkään hyvään. Kävin kuukauden verran kerran viikkoon ja todettiin et tapaamisii voidaan tihentää. Joten 24.elokuuta 2020 saakka kävin 2 kertaa viikossa ja nyt kun alko koulu niin vaihdettiin taas 1krt/vk.

Mitkä on fiilikset nyt?

Ei vois olla varmaan tän paremmat. Voin tosi hyvin, vaikkakin oon väsynyt koko ajan. Kävin tällä viikolla mittauttamassa Ferritiini arvon eli varastorauta arvon joka oli säälittävät 35,3. Oon syöny jo melkein yhden purkin rautaa ja paaljon pinaatti lettuja tähän lukemaan, joten pidempi rautakuuri ja pinaatti lettuja on siis luvassa. Aloin syömään myös omega-3 kapseleita ja 50 mikrogrammaa d-vitamiinia sekä istunut (välillä myös maannut) kirkasvalolampun eessä aamulla 1h ja energiatasot on noususuhdanteessa. Ulkona alko just pyryttää lunta. Oho, aurinkokin kertoo olemassa olostaan. Nauttikaamme siis tänään paljon d-vitamiinia auringonpaisteesta.

 Varasin ens viikolle hieronta-ajan. Ens viikolla on myös tukien maksupäivä JA 4.marraskuuta täytän vuosia. Oon tosi ilonen siitä että synnyin ja elän. Vielä on paaljon 45minuutin istuntoja edessä ja keskusteluja käytävä, mutta oon optimistinen tulevaisuuden suhteen. Uskon että pystyn ihan mihin vaan, jos vaan haluan ja L.kin uskoo muhun edelleen ja toitottaa että oon fiksu, tosi itsenäinen naisenalku. 

Niin iloinen esimerkiks näistä ihmisistä ympärillä. (osa porukasta puuttuu)

Oon onnellinen tästä elämänvaiheesta mitä just elän, uusista tyypeistä ympärillä ja ihan myös siks, että oon menossa kovaa vauhtia miun unelmia kohti. Voin avata niitä vähän myöhemmin :). Oon tosi ylpee itestäni, miten paljon oon tehny töitä itteni kaa tän vuoden aikana. Alkaako tuntua jo liian hyvältä ollakseen totta? No vähän, mutta harjoitukset jatkukoon. Kyllä se alamäki ehtii myöhemminkin tulla tai sit vaan mennään tavalliseen tapaan pers'eellä pusikkoon.

Hyvin menee, mutta menköön!

Annetaan hyvien aikojen rullata ystävät!!

-Onnellisin terveisin Milla-