google tags

perjantai 29. toukokuuta 2020

Omista epävarmuuksista ja itsevarmuuksista


Huomion saaminen=huomionhakuisuutta?

Täysin kaksi eri asiaa. Meijät ihmiset on rakennettu niin, että me haetaan tunnetta tulla hyväksytyks ja halutuks. Jokainen ihminen haluaa kuulua johonkin tai jonnekkin.  Kukaan meistä ei pärjää täällä maailmassa yksin. En voi sanoa että, eikö minuun vaikuttaisi mitenkään se, jos joku kommentoisi blogiani vähänkin negatiiviseen suuntaan. Varsinkin kun olen tätä vasta aloittamassa. Oon jo nyt saanut paljon henkilökohtaista palautetta ihmisiltä, joka on ollut onneksi positiivista. Se antaa miulle energiaa jatkaa kirjoittamista. Mutta vaikka jaankin paljon "arkaluontoisiakin" asioita, niin miun ei tarvitse kuunnella negatiivista puhetta siitä mitä mie oon tai teen tai miten ylipäätään elän tätä elämää. Tällä tavoin asetan rajoja myös somessa muille ihmisille. En huomioi/hyväksy ilkeitä kommentteja täällä enkä myöskään tosi elämässä itsestäni.





Onko epävarmuus häpeiltävä asia?


@jannekuivalainenphotography


Miksi jaoin juuri tän kuvan nyt tässä? No hittolainen kattokaa nyt. Se korostaa naisellisuutta, mistä pidän itessäni. Onko se väärin että joku ihminen pitää omasta ulkonäöstään? Ei. Entä jos se asia on vielä joku tietty ruumiinosa omasta ulkokuoresta? Ei todellakaa. 
Koinko epävarmuutta tälläisten kuvien julkasun jälkeen? Tottakai. Jännitti jotenki miten some ottaa miulta tämmösen kuvan vastaan. Lähin ottamaan janneen yhteyttä vähän sillä mentaliteetillä että halusin nostaa omaa itsetuntoani heittäytymällä kameran eteen näinkin rohkeisiin kuviin. Voin sanoo että itsetunto nousi hurjasti näiden kuvien myötä. Hävettikö jälkikäteen? No hiivatti kyllä tuli mietittyä että poistan kaikki kuvat instagramista ja että mitä mun tuleva lapsi tai työnantaja miettii sit näistä kuvista tulevaisuudessa. Kun nainen näyttää julkisuudessa paljasta pintaa niin yleistä mielipidettä niistä kuvista tai oletusta tästä ihmisestä ei tarvitse varmaan edes ääneen sanoa. Mutta kun mies näyttää paljasta pintaa niin silloin taputetaan selkään ja ollaan että vautsivau. Oon feministi ja aina peräänkuulutan naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta. Ei nykymaailmassa ole enää esimerkiksi miesten ja naisten töitä. Naiset on aina ollut jotenkin se alistetumpi sukupuoli, onneksi mennään kokoajan vain parempaan ja parempaan suuntaan.

 Mietin joka blogi postauksenkin jälkeen kun sen julkaisen jotenkin että "Voi ei, nyt se on siellä, kaikkien nähtävillä, pitäskö se poistaa? No en poista, onhan siinä ihan hyvää tekstiä.". Kun puhuin ääneen mun epävarmuudesta liittyen blogiini, niin mun ihana ystävä kysykin multa hyvin että "Haluanko miellyttää jotain työnantajaa joka ei arvosta mua sellasena kuin olen?" Niinkun omana itsenäni. Vastaus on että ei, en halua. Jos mua ei kukaan palkkaisi tulevaisuudessa kuvan tai blogikirjoituksen takia ni sit viimestään alan miettiä elämässä ihan muita vaihtoehtoja. Todella epätodennäköiseltähän se kuulostaa mutta uskon että työnantajat googlettavat työnhakijansa aika tarkkaan nykypäivänä.  
Mitä todellisuudessa haen asioiden julkisella jakamisella esim täällä blogissa on enemmänkin vertaistuellista lohtua jollekkin toiselle ihmiselle, joka kamppailee samojen asioiden tai ajatuksien kanssa kuin minä. Ehkä joku eksyy blogiini ja tajuaa tarvitsevansa itse apua. En voi liikaa korostaa avun hakemista tarpeeksi varhain! Viimeinen asia mitä ajattelen hakevani blogikirjoituksillani olisi sääli. Jokaiselle annetaan tässä elämässä omat kortit millä sit pelataan täällä, miten pelataan. Tykkään myös ajatuksesta että miun ajatusmaailma sais joitain ihmisiä miettimään omaa elämäänsä. Miusta tää maailma on välillä niin kylmä ja feikki että se tarvitsee enemmän kiltteyttä, myötätuntoa ja aitoutta
 
Näissä asioissa mietin itse ihan liian pitkälle tulevaisuuteen. Kun eihän se ole edes varmaa miten pitkälle sitä tulevaisuutta riittää! Jos ei ikinä tekis mitään uutta mikä pelottaa ja miettis aina että mitäköhän joku miettii kun teen nyt näin, niin sit ei suoraansanottuna tulis tehtyä oikeestaan yhtään mitään tässä elämässä. Muutos lähtee siitä että hyppäät pois sieltä omalta mukavuusalueelta. Että niinku teet, vaikka et toisaalta haluaisikaan. Juu, saattaa ahistaa, kiristää ja puristaa mutta nuo kaikki tunteet kuuluu siihen muutoksen prosessiin.




Itsevarmuus=ylimielisyyttä?

Onko jonkun toisen menestys, taito tai osaaminen siulta jotenkin pois? Mie inspiroidun erillaisuudesta ja varsinkin kun sitä omaa juttua tuuaan intohimolla julkiseksi. Oon monia vuosia seurannu somen eri kanavissa pt vatasta ennenku se ees avas ekan kuntosalinsa. Hän aina sano jotenkin että tekijät tekee ja puhujat puhuu. Että niinkun ne ketkä haluaa elämässään oikeesti tuloksia aikaan, niin ne tekee niiden eteen myös tosi paljon töitä. 
Jokaisella ihmisellä saa olla oma mielipide. Ite ajattelen niin että jos en pidä jostain mitä joku tekee tai sanoo, niin ensimmäinen ajatus ei todellakaan ole mennä kommentoimaan hänen tekemisiään. Ajatukset voi pitää siellä oman päänsä sisälläkin. Selaan niin paljon somea että myönnän tuntevani kateutta välillä kun instagram feedissä tulee vastaan kuva ihmisestä jolla on omasta mielestäni parempi kroppa tai näyttää olevan rahaa missä vaika kylpeä.. Kateuskin on vain tunne, mikä menee ohi silmänräpäyksessä. Kun muistaisi pitää mielessä se että ihan aina löytyy joku joka tekee saman asian paremmin. Ollaan myös paljon puhuttu kaverieni kanssa että somekuvien taakse voi kätkeytyä ihan mitä vaan.
Suosittelen jokaiselle joka kokee epävarmuutta omasta elämästään lukemaan mark mansonin kirjan 'kuinka olla piittaamatta p*skaakaan'. Loppupeleissä ainut kenen kanssa sie tässä maailmassa kilpailet 'jostain' on itseasiassa vaan se tyyppi joka kattoo sua joka aamu peilistä.


Mitä mulle kuuluu noin ylipäätään?

Koko kevät on ollut tosi stressaava kokonaisuudessaan. Terapiassa ollaan käyty kipeitä ja vaikeita asioita läpi miun elämästä. Opiskelu ja pääsykokeisiin valmistautuminen on tuonut oman lisäpaineensa. Koronasta nyt puhumattakkaan.. Mutta arvatkaas mitä? Oon kuuluttanut tätä asiaa jo somessa ja mummoni ehti soittaa suvunkin läpi, mutta sanon sen vielä täällä... MIE PÄÄSIN KOULUUN! Siitä on jo pari päivää kun tämä tieto tuli mut en oo vieläkään sisäistänyt asiaa, että aloitan syksyllä ammattikorkeakoulun. Taino jos suun aukomiseni sijaan ottaisin sen paikan ensinnäkin vastaan. Onhan tää nyt ihan ennenkuulumatonta että just miulla joku asia meni ihan heittämällä yli riman.
 Kun pääsin ammattikoulusta niin korkeakouluihin hakiessa painotettiin esi valintakokeita ja pääsykokeita. Musta on hienoa että koulutusjärjestelmä on ottanut huomioon myös ammatillisten tutkintojen kurssien arvosanat! Olin siis 1/16 jotka pääsivät ammatillisella tutkinnolla sisään Karelian AMK, tradenomin liiketalous puolelle. Oon vähän takkiauki-fiiliksillä, että koko pääsykokeet mihin oon kovasti opiskellu ei nyt ookkaan mulla enää eessä. Olo on kumminkin alkujärkytyksen (innostuksen) jälkeen tyyni ja rauhallinen, eikä oikeastaan stressaa enää yhtään mikään. Elämä vain lipuu tasaiseen tahtiin eteenpäin. Luottaminen ja uskominen parempaan tulevaisuuteen ei ole ollutkaan turhaa. JES!



- Milla -

perjantai 22. toukokuuta 2020

Uskon asia



Tällä viikolla vietetään mielenterveyden tietoisuus-viikkoa jonka aiheena on ystävällisyys. Tää kirjoitus menee vähän ohi aiheen mutta aattelin silti puhua vähän uskosta ja siitäkin mistä se elämän merkityksellisyys mulle tulee.

Mie en kuulu kirkkoon. Erosin siitä yli vuos sitten. Kristinusko ei oo koskettanut mun elämää oikeen milläänlailla tai no kävin joskus lapsena laulamassa joululauluja kirkossa. En usko Jumalaan enkä myöskään Jeesukseen. Enkä helvettiin tai taivaaseen. Mulle 'uskominen' tai 'uskoon tuleminen' ei liity millään tavalla itse uskontoihin. Kunnioitan kyllä jokaisen uskomuksia ja uskominen tuo itsessään lohtua kaaoksen keskellä.

Kävin kyllä rippikoulun ja opettelin ne tärkeimmät rukoukset mutta suurin syy miksi pidin itse rippijuhlat oli raha. Kristinuskossa ja raamatussa on paljon hyviä pointteja mutta myös paljon kaikkee sellaista mitä en ymmärrä. Onhan siinä ihan sikana niitä sivujakin. Yläasteella uskonnon tunneilla mua kiinnosti enemmänkin kun puhuttiin etiikasta, moraalista ja omista arvoista. Teinkin silloin hienon esitelmän itsemurhista suomessa ja miten yleistä se loppupeleissä oli. Suomi on itsemurhatilastoissa kärkimaana, mutta nykypäivänä onneksi luvut ovat taas laskussa.

Oltiin eilen ulkoilemassa auringon paisteessa.
Oltiin eilen ulkoilemassa auringonpaisteessa.


Uskon kyllä jotenkin ’johonkin’ ylempään tahoon joka jollain tavalla ohjailee tätä elämänkulkua. Uskon siihen että kun sie teet hyvää toisille ihmisille, niin se hyvä moninkertaistuu siun omassa elämässä ja toisinpäin. Uskon että meillä kaikilla on sielu joka jättää tän ulkokuoren sittenkun aika on. Uskon että elämässä asiat järjestyy tavalla tai toisella. Onhan tässä tullu selvittyä itekkin aika hullunkurisista tilanteista ja hetkistä elämässä.

Pahimpana aikana silloinkun masennus otti vallan, niin kuolema itsessään pyöri paljon mielessä. Se sai ajattelemaan jotenkin miten pieni sitä itse on ja miten vähän aikaa 80 vuottakin täällä maapallolla loppupeleissä on. Miten nopeesti aika loppujenlopuksi menee, ja jotenkin sen ajatteleminen laitto palikoita kasaan erilailla. Mulle on nykysin tosi tärkeetä on että teen just niitä juttuja miun elämässä joista nautin. Kuolema pistää ihmisen kuin ihmisen kyllä nöyräksi elämää kohtaan. Elämä tuppaa joillakin (myös aika ajoin allekirjoittaneella) menemään semmosen suorituksen puolelle vaikka ei tän elämän kuuluis miusta olla pikajuoksua tai tuntua maratoonilta.
Me synnytään ja kuollaan ja tässä välissä pitäis jotenkin löytää se oma juttu ja merkitys tälle elämälle. Koska jos sulla ei oo merkitystä niin sustahan tuntuu että olet turha. Etkä sie voi näin isossa asiassa kattoo kaverilta, vanhemmalta, opettajalta taikka naapurilta mallia koska jos sie katot, niin sittenhän sie et kulje sitä omaa polkuas.

Uskon myös äiti maahan (koska meille suomalaisille isänmaa tarkoittaa suomea) ja siihen, että luonto pyrkii aina tasapainoon. Kun nykypäivänä puhutaan paljon ilmastonmuutoksesta ja kuinka se pitää pysäyttää, niin uskon että luonto löytää aina keinot! Jollain karulla tavalla Australian metsäpalot, tsunamit ja kaikki maiden katastrofaaliset asiat, näillä on joku syvempi tarkoitus kuin järkyttää ja pelottaa ihmisiä maailmalla. Jopa tää korona, joka on peräisin siis vissiin jostain lepakosta. Tää on kuin sotaa jossa vastakkaisilla puolilla on ihmiskunta ja toisella puolella näkymätön vihollinen.

Musta tää korona on jotenkin herätys siihen että tää maapallo ei kestä sitä miten me ollaan tähän asti täällä eletty. Se ei kestä lentokoneilla lentelyä tai balticilla matkailua. Puhumattakaan isojen maiden autoilu kulttuurista. Ilman laatu on monessa maassa parantunu koronan myötä. Ehkä meidän pitäis miettiä hetki ja toinenkin että pitääkö se loma oikeesti viettää etelän aurinkorannalla vai voisiko rentoutua ja nauttia elämästä vaikka lapin luonnossa tai mennä vaikka kylpylään. Toivottavasti ihmisillä rajojen avautuessa ja lentoliikenteen normalisoituessa pysyy  mielessä se, että esimerkiksi täällä suomessakin on niiin paljon nähtävää ja koettavaa. Ihan hollilla tosi kaunis luonto.  


Tykkään Joensuusta, kun täällä on tosi kauniita paikkoja lähellä ja hyviä ulkoilualueita ylipäätään.


Onnellisuus?

Mulle se tulee siitä että saan viettää läheisten kanssa aikaa. Se tulee vapaudesta tehdä tässä elämässä kaikkea sitä mihin mun mielikuvitus vaan riittää. Vapaudesta erillaisiin valintoihin ja suunnan muuttamiseen tarvittaessa. Siitä kun saan nähä uusia paikkoja ja kokea uusia kokemuksia. Siitä että oon perusterve. Mulla ei ole mitään fyysisiä rajoitteita ja mielikin pysyy kasassa nykypäivänä tosi hyvin, myös paineen ja stressin alla. Siitä että voin harrastaa liikuntaa. Joskus nuorempana mietin että vooi kun elämä ois ihanaa ja oisin onnellinen kun se vaan ois "helppoo". Tänään aattelen niin että onneks se on ollu välillä saakelin vaikeetakin niin osaampahan sitten arvostaa tätä aikaa elämässä kun menee paremmin.

Suomi on ollut poikkeustilassa viimeksi sota-aikaan ja siksi nostaa vanhemmissa ihmisissä varmasti muistot ja tunteet pintaan. Vaikkakin eihän kaikki nytkään todellakaan joudu pelkäämään oman henkensä puolesta. Tää korona aika on ollu jokaiselle maalle ja kansalle semmoinen pieni pysähtymisen aika. Et hetkinen mitäs täällä oikein tapahtuu ja miten mie itse tässä tilanteessa teen ja miten toimisin oikein. Mites ne miun läheiset oikeesti voi? Tää on kumminkin loppupeleissä yhdistänytkin tosi paljon ihmisiä vaikka miekin olin koko maaliskuun ja huhtikuun alun aika paljon omissa oloissani. 
Tässä on linkki englanninkieliseen videoon, joka on lyhyt mutta siinä on paljon sanomaa.

Kivaa alkavaa viikonloppua ihan jokaiselle ja muistakaa olla ystävällisiä, auttaa apua tarvitsevaa, hymyillä tuntemattomillekkin ja mikä tärkeintä olla kilttejä ja myötätuntosia myös itsellenne :) 


- Milla -